Antaa sen selluliitin hyllyä!

Minulle kävi toissapäivänä jotain outoa. Kutsun sitä henkiseksi kasvamiseksi tai jopa itsetunnon kohentumiseksi.  

Tarina alkaa Labellamafian treenitrikoista. Ironista kyllä, että näinkin mitätön asia käynnistää ajatustavan muuttumisen. Eli ensimmäisen palkkapäivän juhlahumussa tili sileäksi -meinigillä halusin palkita itseäni uusilla treenihousuilla. Olen kaiken suhteen melko nirso ja haluan rahalla laatua. Labellamafian housut ovat mielestäni törkeän kalliita, mutta tilasin ne kuitenkin. Ostopäätökseeni eivät vaikuttaneet brassimallin ylväät pakarat, vaan uteliaisuus tuotteen laatua ja toimivuutta kohtaan: kannattaako kyseisen merkin housuja enää koskaan tilata. 

Paketti noudettiin Prisman lokerikosta, blondeilin tälläkin kerralla, enkä tajunnut painaa avaa -nappia, tuijotin vain nuolen suuntaan ihmetellen koska se luukku aukeaa (ja ÄO muka 126 :D). Paketti kotiin, housut paketista ja smurffi-housut jalkaan. Housut olivat jämäkät, lahkeet ehkä hieman liian pitkät, mutta enhän ole brassimalli. Vyötärönauha oli sopivan tiukka *check*,

kyykkyyn pystyin menemään ilman vilkkuvaa puolikuuta *check*,

housut pysyivät ylhäällä, kun pompin *check*.

Vielä viimeinen tarkistus peilista, laitoin eteisen valot päälle ja.. APUA. Kangas ei ollut yhtään armollinen. Selluliittiläskipaskamuhkurat erottuivat - eivät paljoa, mutta kuitenkin. Shit! Sitten aloin maalaamaan kauhukuvia siitä, miten nuo muhkurat loistavat salin kirkkaassa valaistuksessa - varsinkin silloin kun pakaratreenissä pitää puristaa pakaroita yhteen. Silmiäkin jo särkee.  En kuitenkaan jaksanut tuotepalautuslappuja täytellä, vaan otin nämä treenihousut ns. laihdutushousuiksi, joita käytetään "sitten kun"...

Ilme kertoo kaiken: ou shit.

Pari päivää sitten oli jalkatreenin aika. Katsoin haikeana smurffi-housujani, koska olisin niin halunnut laittaa ne jalkaani tuomaan energiaa ja piristystä treeneihin, mutta nuo läskit.. Laitoin housut jalkaan ja ne tuntuivat hyvältä. Sitten tajusin, että hetkinen - mikä minua estää laittamasta niitä? Ai se, että joku muu näkee läskiperseeni + muhkurat? Ja mitä väliä sillä edes on? Senhän takia minä sitä takapuolta siellä treenaan, että ne muhkurat tasaantuisivat - eihän salille tulla kauneuskilpailuun, vaan tekemään töitä kropan eteen. Vai nauraisitko sinä ylipainoiselle ihmiselle, joka tulee salille hikoilemaan tavoitteenaan terveempi keho? Joku lapsellinen ja ilkeämielinen voisi nauraakin, mutta tämä kertoo enemmän hänen ajattelun kehittymättömyydestä kuin mistään muusta.

Miksi sitten pelkäsin muiden reaktioita? Ymmärsin, että olen tiedostamatta jatkanut itseni piilottelua, jota olen lihavuusvuosiltani asti harrastanut. Silloin en ole voinut mennä rannalle bikineissä, koska läski. Kesällä en ole voinut käyttää shortesja, koska läski. Olen pitänyt vuosia löysiä paitoja ja muita muodottomia rättejä, jotta häpeätahrani, läskimaha, ei erottuisi. Vaikka noista lihavuusvuosista olen ottanut hirmu harppauksen eteenpäin, hävettävää näyttäisi riittävän yhä - työstä ja kehityksestä huolimatta. Aivan kuin yrittäisin piilotella jokaista virhettäni samalla pyydellen anteeksi koko olemassaoloani. Nyt on siis korkea aika purkaa tämä valintojani rajoittava ajatusmalli: nyt loppuu piilottelu ja häpeily!

Minä lihavimmillani, oikealla  tällä hetkellä. Lihavuusvuosilta ei löydy kuvia, joissa olisin tiukoissa treenivaatteissa, koska en treenannut ja pukeuduin täkkeihin :D Joten kaikki vertailut ovat vähä hankalia muodot piilottavien vaatteiden vuoksi.

Siitä se ajatus sitten lähti. Siniset trikoot vedettiin päättäväisenä jalkaan ja sitten treenaamaan. Mitä tapahtui? Naurettiinko minulle? Tunsinko olevani valokeilassa ahdistuneena? Maailma ei kaatunut eikä ketään ei voinut vähempää kiinnostaa selluliittikriisini, kaikki keskittyivät vaan omaan juttuunsa. Minä sen sijaan koin yllättävää vapauden tunnetta, tuntui kuin olisin päässyt itse luomistani kahleistani irti. Nautin täysillä uusista housuistani (jotka toimivat treeneissä todella hyvin, hengittivät eikä hikilänttejä tullut). Treeneistä tuli parhaammat treenit ikinä!

Vasemalla: tässä ja nyt, treenin jälkeisellä irvistyksellä. Oikealla: minä spagettikäsi- ja mahahyytelöaikana :D

Hyvän itsetunnon (ja tyytyväisyyden) salaisuutena on hyväksyä itsensä sellaisena kuin sillä hetkenä on. Tämä ei tarkoita sitä, ettei kuntotavoitteita voisi asettaa, vaan sitä, että on ylpeästi oma itsensä tässä ja nyt. On tärkeää myös muistaa, ettei työnalla olevaa kroppaa tule väheksyä tai piilotella - muutos vaatii aikansa. Minulla on vielä paljon työtä edessä kroppani suhteen, mutta olen minä helkkari soikoon tehnyt paljon jo työtä tämän eteen, ja minulla on täysi oikeus olla ylpeä saavutuksestani. Minä käytän vaikka kaikki läskit paljastavaa vaatetusta, jos tahdon. Tavoitekuntoon on vielä matkaa, mutta sillä välin antaa sen selluliitin hyllyä - vapaasti ja ylpeästi!

Ihanaa viikonloppua!
// Jenna

Ps. tein myös yhden toisen päätöksen: nyt tämä pitkä reuhka (hiukset) saavat luvan kadota! Tai siis lyhentyä :D