Dieetti ei ole vain tahdonasia: kun on pakko lipsua.

Elämä on muutakin kuin vain painoja ja fleksaamista (hyi mikä sana!). Joka paikassa rummutetaan, että jos oikein haluaa, sen myös saavuttaa. Vaaditaan "vain" tahtoa ja mielenluujuutta. Fitnestä toitotetaan tiukkaakin kurinalaisempana elämäntapana, jossa kaikki arjen askareet ja aiktaulut rakentuvat tämän ympärille. No pain, no gain. Excuses don't burn fat ja sitä rataa... Kuitenkin vain perheettömillä ammattiurheilijoilla on mahdollisuus toteuttaa fitness-harrastusta tyhjiön kaltaisessa olosuhteissa, joissa elämä tosiaan rakennetaan harrastuksen ympärille. Elämässä on kuitenkin asioita, jotka menevät väistämättä fitness-harrastuksen edelle. Me muut joudumme käymään ansiotyössä, hoitamaan lapsia, tasapainoilemaan aikataulujen kanssa jne. Meille muille tulee väistämättä tilanteita, joilloin muutoin niin tiukasta elämäntavasta on hetkeksi luovuttava. Näin kävi myös minulle.

Dieettiruokana minulla on ollut mm. uunikanaa vihannespedillä.

Old school salaatti: tomaattia, sipulia, basilikaa ja raejuustoa.

Ensimmäinen dieettihaaste alkoi kohdallani noin kolme viikkoa sitten eikä tahdolla ollut asian kanssa mitään tekemistä: tulin kipeäksi. Menestyksekästä dieettiä oli takana melkein kuusi viikkoa, kun yhtenä iltana treenien jälkeen minulle nousi lämpö ja keuhkot tuntuivat aroilta. Sen jälkeen makasin sängynpohjalla kiukkuisena kuumeessa sekä hirveässä räkätaudissa, joka sitten siirtyi keuhkoihin. Se oli tämän astmaatikon menoa sitten. Liikunta piti suosiolla jättää, sillä hengästyin pelkästään jo jääkaapille laahustamisesta (viikon treenit olivat kirjaimellisesti jääkaapille ja autolle kävely :D). Vaikka liikkua en voinut, ruokavaliosta pidin kiinni kaksin käsin - ja hampain. Näin jälkikäteen ajateltuna en ole ihan varma oliko se kuinka viisasta: pihistää kropalta energiaa, jota se tarvitsee parantuakseen...

Sitten tapahtui N.N:n sairaalatempaus ja elämä meni viikoksi sekaisin. Stressi ja (edelleen) vaivaava keuhkopöpö olivat liikaa, jolloin jostakin oli höllättävä - ja se jokin oli hiilariton, tarkka ruokavalio. Koska dieetti on itsessään keholle stressaavaa, siirsin dieettaamisen taka-alalle stressitasoa alentaakseni. En juossut kuitenkaan iloisesti sipsimaailmaan, mutta söin leipää ja hain take awayta (subi, sämpylä) sairaalareissujen lomassa. En lohduttanut itseäni ruoalla, mutta en myöskään stressannut hiilarimääriä ja treenin puutetta tai löystyvää takamustani - elämässä oli sillä hetkellä paljon suurempia murheita.

Kun sairaalareissusta selvittiin, koitti myös paluu dieetin pariin. Yhtä taakkaa kevyempänä oli helppoa jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Treenamattomuus tai ohisyöminen eivät johtaneet rasvantappoprojektin kannalta apokalypsiin: painoa ei tullut lisää eikä senttejä kertynyt. Nyt kun keuhkotkin toimivat melko kitkattomasti, olen päässyt kunnolla jo treenaamaan sekä kokeilemaan treenien välissä sykkeennostoja. Minusta tuntuu, että tästä alkaa tullakin jo jotain. Ruokavaliota noudatan jälleen, eikä hiilarivaje tunnu missään - päinvastoin olo tuntuu kevyeltä ja virkeältä. Kevätfiilis sanoisinko.

Toissapäivän kuntoa: tältä näyttää treenin jälkeen nuupahtanut ihminen - hymy ei ole herkässä. Kello on 22...

Tämän jälkeen päätin, että nyt pidän 100 %:sesti tiukasti kiinni dieetistä. Oikein kohtalon ivaa, kun sitten kalenteriin tuli tilaisuus, josta minulla ei ole varaa jättäytyä pois. Nimittäin minulla oli erääseen hankkeeseen liittyvä kokous. Työpaikkaruokailu: no prob. Päivällinen: helvetti on irti. Nimittäin työpaikalla tapahtuvan kokouksen jälkeen palaveeraaminen siirtyy ravintolaan, jossa tarjotaan lappilaisia herkkuja (lue: kermaa, mätimoussea, graavilohta, poronkäristystä, pororilletteä, tattisalaattia, ou gaad..). Usein kuitenkin tärkeimmät yhteistyösuhteet solmitaan virallisten kokousagendan ulkopuolella eli kokousillallisilla - ja uudet suhteet ovat aloittavalle tutkijalle elintärkeitä. Näin ollen dieettaamisen ja jonkinnäköisen työuran kannalta olennainen kysymys kuuluu:

- menenkö palaverin illallisosioon kurinalaisena dieettaajana, joustamattomana tunnelmantappajana, joka syö finediningravintolassa alkupalasalaatin joka annoksella?

Vai:

- menenkö ravintolaan, otan rennosti, nautin ruoasta ja juomasta (vedestä + vähän viinTÄ) sekä pyrin tutustumaan uusiin ihmisiin?

Kun spoilataan dieetti, tehdään se kunnolla, tällaista oli luvassa duuni-illallisella. Kuva lainattu ravintola Nilin sivuilta (http://www.nili.fi/FI/galleria/31.html)

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja voi että se kannatti! Oli niin mukavan rento ilta, puhuttiin erinäisiä asioita (bodyfitness mainittu!), syötiin ja juotiin pitkän kaavan mukaan, ja sainpa huomiselle buukattua uuden tuttavan kanssa treenitreffit. Ajatella, että työpalaveri-illallisen jälkeen saa treeniseuraa. TÄYDELLISTÄ <3

Ja tältä näyttää ravintoillallisen jälkeen: kauhee turvotus! Piruuttani katsoin, paljonko senteissä turvotus vaikutti: 5 cm! Mutta kuvassa hyvää se, että pikkuinen olkapäälihas näkyvissä :P

Minun mielestä monet fitness-hurahtaneet ihmiset ovat liian armottomia niin itseään kuin muitakin kohtaan: dieetistä joustamisesta on tullut tabu ja mielen heikkoiden ilmentymä. Minusta on vain realistista, että dieetti ei tule menemään oppikirjojen mukaan koko ajan. Se on vain seikka, joka on hyväksyttävä. Dieettiin kuuluu myös tilanteet, jolloin on joustettava (ilman, että dieetistä muodostuu itseoikeutettu lipsumiskausi). Tärkeintä on se, että joustaminen on ennemmin poikkeus kuin sääntö, jolloin lipsumiskerran jälkeen palataan ruotuun. Näin täällä tehdään. Kanasalaatti odottaa kaapissa huomista työpäivää ja eiköhän siitä turvotuksestakin päästä eroon kunnon hikitreenillä! :)

Mukavaa viikkoa kaikille!

// Jenna 

Alkoholismiin kyllästynyt.

Viime viikoina ovat poksahdelleet mediassa ja somen palstoilla niin tissit kuin fitness-kuplatkin. Joku löysi peilin kautta omat vatsamakkaransa, joku toinen tykkää isoista tisseistä ja joku toinen kampanjoi pienirintaisten naisten puolesta. Edellä manitut asiat ovat kuitenkin erittäin vähäpätöisiä vailla mitään suurempaa merkitystä, se on minulle tässä viime viikkojen aikana valjennut. Täällä tovin vallinnut hiljaiselo ei ole johtunut siitä, ettei olisi mitään kirjoitettavaa - päinvastoin viime viikkoina on tapahtunut kokonaisen romaanin verran asioita. Minulla on ollut mm. alkoholismikupla puhkaistavana.

Monet ihmiset ihmettelevät (välillisesti jopa paheksuvat) sitä, etten juurikaan viihdy alkoholin ja baarien läheisyydessä. Ehkä eräs syy on se, ettei kotioloissani ole koskaan ollut viinamyönteisyyttä. Pääasiallinen syy on kuitenkin tämä: olen saanut jo toistamiseen seurata sivusta, kun viinalla läträäminen lähipiirissä johtaa suuriin ongelmiin niin terveyden kuin ihmissuhteiden kanssa. En koe mitään kiinnostusta "juhlia" (= ryypätä), kun olen saanut osani toisten iänikuisesta rällästämisestä.

Viimeisin sattumus tapahtui, kun eräs läheiseni N.N. joutui sairaalaan alkoholinhuuruisen viikonlopun aikana. Eräästä terveydentilasta johtuvasta syystä hän vuosi verta niin pahasti, että hemoglobiinit olivat erittäin alhaalla. Tilanne ei olisi ollut läheskään niin vakava, jollei kysymyksessä olisi ollut vuosia alkoholilla itseään turruttanut tai myrkyttänyt henkilö. Sellainen, joka istuu päivät pitkät yksin keittiöpöydän ääressä ja aloittaa aamunsa kädet vapisten oluella tai vedellä jatketulla kossulla. Sellainen, joka alkoholista saamansa energian vuoksi ei jaksa syödä ruokaa. Sellainen, joka ei liiku tai harrasta mitään muuta kuin viinavarastojensa täyttämistä. Aliravittu, lihaskadosta kärsivä, huonokuntoinen ihminen.

Tiistai-iltana tuli puhelu - kaikista kauhein puhelu, minkä ihminen voi saada: N.N. siirrettiin tehotarkkailuun jatkuvan verenvuodon ja laskevan verenpaineen vuoksi. Tilanne oli erittäin vakava ja N.N:lle oltiin siirretty useampi pussi verta. Uutisen jälkeen minulle puhkesi järkyttävä migreeni, jonka jälkeen kyyneleet simissä jouduin ahdistuneena mennä peittojen alle makaamaan. Yöllä kahdentoista aikoihin sain tiedon, että N.N:n tila on mennyt huonompaan, verenvuoto ei ole tyrehtynyt ja hemoglobiinit olivat jo 60:n luokkaa. Sairaalasta todettiin suoraan, että keskellä yötä voi tulla sairaalasta puhelu, joten meidän pitää olla valmiita lähtemään sairaalaan välittömästi, mikäli N.N:n viimeiset hetket ovat lähellä. Tämän jälkeen kävin oksentamassa. Sinä yönä ei nukuttu, vaan tuijotin puhelinta herkeämättä: pelkäsin, että se soi. Puhelin ei ikinä aiemmin ole tuntunut niin pelottavalta ja ahdistavalta.

Aamu valkeni ja puhelua ei onneksi tullut, tilanne oli saatu haltuun ja verenvuoto loppumaan. Kun menimme sairaalaan, N.N. oli yllättävän hyvässä kunnossa ja hyvävointinen - krapulasta ja vapinasta huolimatta. Tunsin niin suurta helpotusta ja iloa, kunnes sain kuulla, että N.N. oli suunnitellut jo kotiinlähtöä mitä ilmeisimmin viinapullon pariin: N.N. oli tiedustellut, että vieläkö pääsiäisenä kesken jäänyt kossupullo oli keittiönpöydällä. Ihminen, joka oli ollut lähellä kuolla edellisyönä, ajatteli vain viinantuskissaan seuravaa hörppyä! Olen niin kyllästynyt, niin pettynyt. Minun teki mieli heittää tuo puolikas kossupullo seinään! Näin itsekeskeisesti ja itsekkäästi alkoholisti ajattelee ja toimii - muiden tunteista ja kärsmiyksistä piittaamatta. Tämänkö takia minulla on mennyt suremiseen ja valmiustilassa olemiseen viikko elämästäni? Puhumattakaan vuosien surusta ja stressistä, joita toisen juominen on aiheuttanut niin minulle kuin muillekin. Kaikki tämä vain viinan takia?

Päätin, että nyt saa riittää. Nyt puhakaisen tämän alkoholistin kuplan. Enää en suostu seuraamaan vain sivusta ja hiljaisena nielemään kiukkuni. Enää en vaikene hänen alkoholismistaan, enkä suostu millään tavalla peittelemään sairautta. Teen hänelle selväksi, että hän on apua tarvitseva sairas ihminen. Nostan kissan pöydälle myös muiden läheisten ja ystävien kanssa ja pyydän, ettei kukaan enää omilla toimillaan edistä tai mahdollista N.N:n alkoholinkäyttöä. Hän saa tehdä sen ihan yksin. Tiedän, että N.N. tulee vastustamaan hoitoonohjausta, mutta sitten minä ehdollistan oman osallistumiseni hänen elämäänsä. Tiedän myös, että hänestä tulee hankala kaikille läheisilleen ja hän tuntee itsensä uhriksi. Mutta uskon, että pitkäjänteinen työ palkitaan. Kova ihminen vaatii kovat otteet. Mutta jos N.N:n meno ei muutu, hän ei näe enää seuraavaa syksyä. Toista mahdollisuutta ei hänelle välttämättä anneta.

Alkoholismi on todellakin sairaus. Alkoholisti ei kykene normaaliin, rationaaliseen ajatteluun, vaan hänen tahdonmuodostuksensa tapahtuu hänen riippuvuutensa ehdoilla. Seurauksista välittämättä. Alkoholisti ei tuhoa vain omaa elämäänsä, vaan kuormittaa myös läheisten arkea. Alkoholistin takia myös muut perheenjäsenet ja läheiset joutuvat muuttamaan käyttäytymistään ja sopeutumaan tämän maailmankatsomukseen, jossa hän on maailmankaikkeuden napa ja lähtökohta. Tässä oli jo monta syytä, miksi alkoholismiin pitää puuttua: uskon, että vain harva alkoholisti kykenee itse oma-aloitteisesti tekemään päätöksen hoidosta - siihen tarvitaan läheisten apua.

Epäröin tämän julkaisemisessa, koska aihe on hyvin henkilökohtainen, vaiettu ja arka. Tämän kirjoittaminenkin oli henkisesti hyvin rankkaa enkä kyennyt tekemään sitä ilman kyyneileitä silmissäni. Koska alkoholismi on erittäin yleistä ja siitä kärsivät monet, on tärkeää, ettei aiheesta vaieta, vaan siitä keskustellaan avoimesti perheessä ja läheisten keskuudessa. Kirjoitin tämän, jos edes yksikin alkoholistin juomisesta kärsivä saisi tekstistä voimia ja rohkeutta puuttua tilanteeseen. On hyvä, että alkoholisti tietää, että muut tietävät, sillä näin alkoholisti ei pysty pitämään pystyssä kulisseja ja hän joutuu kohtamaan ongelmansa. Älkää vaietko tai hävetkö alkoholistiläheistänne, vaan välittäkää ja uskaltakaa hakea apua.

Rajojen asettaminen on välittämistä, myös aikuistenkin kohdalla.

Pitäkää huolta toisistanne!

// Jenna