Ei niin överi joulu. Mutta possu olen kuitenkin.

Joulu tuli ja meni, enkä todellakaan aikonut viettää joulua fitnesselämäntapaan kuuluvalla kaavalla. Tarkoituksena oli syödä ja mässyttää joulupöydän antimia ja suklaisia herkkuja mahan täydeltä. Söin jouluruokaa, mutta se ei nyt loppujen lopuksi mennytkään niin överiksi kuin olin suunnitellut. Jouluruoka sisälsi yllätten aika paljon terveellisiä lisukkeita, enkä jaksanut syödä yhtään niin paljon suklaata tai muita herkkuja kuin aikaisempina vuosina minulla on ollut tapana. Meillä on perinteisesti ollut hirmuiset kulhot täynnä joulukarkkeja, joita me sitten ollaan mussuteltu pitkin pyhiä. Kun kulhojen pohjat ovat uhkaavasti alkaneet näkyä, on joku kaatanut kulhoihin Fazerin bokseista lisää täytettä. Ihmetyksekseni tänä vuonna ei kulhoja liioimmin tarvinut täyttää.  Myöskään juustoja, kakkuja taikka keksejä ei mennyt tuttuun tahtiin. Päinvastoin mieleni teki syödä rahkaa ja salaattia - ei siksi, että olisin kokenut morkkiksia tms. negatiivisia tunteita ruoasta, vaan varmaankin sen vuoksi, että jouluruoka oli todella tuhtia verrattuna siihen, mitä olen viimeisen puolen vuoden aikana syönyt.

Vain hullut menevät salille jouluna. Ja minä olin yksi heistä. Aikomukseni ei ollut treenata joulupäivinä, mutta ensimmäisenä joulupäivänä heräsin aamukahdeksalta pystyyn, eikä minua väsyttänyt laisinkaan. Kaikki muut nukkuivat sikeästi - jopa koiramme, jota ei tuon vertaa kiinnostanut lähteä kanssani aamulenkille (meni sängyn alle piiloon ja nukahti sinne). Koska minulla oli niin järkyttävän energinen olo, ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarpoa aamulla salille. Ja en muuten ollut ainut salihullu :D Siellä kävi melkeinpä kunnon kuhina. Kävin vaihtamassa radiosta NRJ:n päälle, laitoin nupit kaakkoon ja olihan se melkoisen nautinnollista tehdä treeniä musaa kuunnellen. Salille meneminen tuntui kaivatulta ja toivotulta yksinolemiselta, omalta ajalta. Omaa hengähdystaukoa olenkin kaivannut jo jonkin aikaa, sillä gradukiireiden jälkeen alkoivat joulukiireet, enkä ole ehtinyt pyhittämään aikaa itselleni. Varsinkin jouluisin teemme perheen kanssa kaikenlaista yhdessä ja joulupäivät menevät yhdessä hujauksessa (kuten tänäkin vuonna). Tämän vuoksi salitreenit olivat myös kaivattu hetki itselleni.

Olkapäätreeneissä ei ollut mitään asiaa yli 2 kilon käsipainoille :D 

Joulu ei näin ollen mennyt pelkästään makoillessa ja syöpötellessä, joten perinteisiä jouluövereitä en vetänyt. Mutta kuitenkin minusta on tullut kuulemma joulukinkku :D Isäni kauhisteli, että olen lihonnut ja vatsaani on kertynyt järkyttävästi rasvaa. Hän oli aivan varma, ettei nykyinen ruokavalio ole minulle terveellinen ja en saisi syödä niin paljon (let me tell a secret: olen syönyt aivan liian vähän). Minua on sitten nimitetty punkeroksi pitkin joulua :D Yritin epätoivoisesti selittää, että lihominen nyt kuuluu sivutuotteena tähän massavaiheeseen, sillä lihas kasvaa plussakaloreilla. Sitä paitsi rankat treenit verottavat niin paljon, että rittävä ravinnonsaanti on tärkeää. Ruokaa syön siis kuulemma liikaa, mutta kuitenkin hän tuputtaa karkkeja tms. herkkuja koko ajan. Vanhemmat <3 Selitys ei saanut hyväksyntää, mutta täytyy muistaa, että isäni kauhisteli samalla lailla silloin laihdutusprojektiani. Ymmärtänette varmaan, miksi tarvitsin omaa aikaa yksikseni. Isälleni tulee varmaan järkytyksenä, että ruokamääräni tulevat vain lisääntymään seuraavien viikkojen aikana, mutta en sitä hänelle vielä kerro ;)

Sairasteluiden ja muiden kiireiden takia olen vasta kuudennella advanced-viikolla. Tahtia hidasti myös eilinen mahatautiepisodi: en tiedä johtuiko jouluruoasta, mutta viime yö meni mahataudissa ja nytkin maha on vielä kipeänä. Muut advancedilaiset aloittavat viikkoa 9, mutta perästä tullaan! Kuulin heiltä myös iloisia uutisia treenien suhteen: sarjojen toistomäärät lyhenevät puolella! Jeee! Bailabaila! Se tietää myös sitä, että kuormien määrät kasvavat ja treenien luonne muttuu jälleen kerran. Ajattelin ottaa kuudennen viikon päätteeksi väliaikakuvia, mutta en tiedä erottuuko fläsän seasta mikään kehitys. Itsestäni tuntuu, ettei mitään kehitystä ole tullut: farkut vaan paukkuu ja vyön reikien lukumäärä kasvaa :D Muutoinkin tuntuu, ettei tavallinen arki ota käynnistyäkseen, vaan koko ajan sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Uuden vuoden jälkeen on siis aika laittaa rattaat kunnolla pyörimään.

Jouluni siis tiivistettynä: ruokaa, suklaata, pikkuisen treeniä, löhöilyä, yhdessäoloa, Rappakaljaa, Afrikan tähteä ja mantelikisan voitto! :D Lahjaksi joulupukki toi mm. pilatesrullan, vaatteita ja Sony Xperian! Nyt siis viimenkin siirryn älypuhelin- ja sovellusaikaan. :D

Ja nyt minut löytää myös instagramista nimellä gymbreezejennada. 

Käykääpä kurkkaamassa. Seuraavassa blogipostauksessa luvassa välikatsausta ja ensi vuoden suunnitelmia. Siihen asti touhujani voi käydä seurailemassa Instan puolelta. Uuden puhelimen ansiosta kuvia tulee Instagramiin varmaankin enemmäin kuin blogiin ;) 

Haluan toivottaa kaikille lukijoilleni

Hyvää Uutta Vuotta ja Onnea Vuodelle 2015!

// Jenna

Kuvassa malliesimerkki siitä, kuinka lettikään ei tässä päässä pysy kuosissa!

Jouluylläriarvonnan voittaja!

Jouluyllätyksen arvonta on suoritettu ja onnetar (isäni) arpoi voittajaksi Teijan.

Palkintona oli kuukauden lahjakortti Yoogaian liikuntapalveluun. Yoogaia on Suomessa kehitetty nettipalvelu, jonka valikoimassa on jooga-, pilates-, syvävenyttely- ja kahvakuulatunteja.

Onnea voittajalle ja kiitos kaikille osallistuneille! :)

// Jenna

Kun fitness-harrastus näyttäytyy armottomana kontrollointina

Minua on viime aikoina alkanut ahdistamaan koko fitnesstouhu. Tai oikeastaan vain sen ympärillä pyörivät ihmiset, tarkemmin ottaen ne fanaattisimmasta ääripäästä olevat lihaskasvattajat, joiden koko elämä ja sen tarkoitus pyörivät ainoastaan ruokavalio- ja treeniohjelmien ympärillä. Olen oppinut ymmärtämään niitä ihmisiä, joiden mielestä fitness-harrastajat ovat fanaattisia, itsekeskeisiä, kontrolloivia ja muita ihmisiä tuomitsevia. Olen oppinut ymmärtämään, koska olen itse saanut osani tästä fanaattisuudesta, ja olen kokenut sen huolestuttavana.

~

Minulle fitness on tällä hetkellä ollut sekä harrastus että elämäntapa. Olen saanut rakkaasta harrastuksestani voimaa sekä keinoja hallita stressiä ja terveysongemia. Syömisen suhteen olen nähnyt harrastukseni myös erittäin hyödyllisenä, sillä nykyään ravitsen kehoani syömällä ravintopitoista ruokaa - en roskaa. Tämä on näkynyt fyysisesti kehonkoostumuksen muutoksena, mutta myös henkisenä kasvuna ja vastuun ottamisena omasta elämästään. Kokonaisuutena arvioituna voin sanoa, että fitness harrastuksena ja elämäntapana on sellainen, jota lämpimästi voisin suositella kaikille. Mutta mikä on liikaa? Milloin harrastus muttuu elämää rajoittavaksi? Mihin asti harrastuksen voidaan katsoa olevan terveellä pohjalla?

Joillekin fitnessistä on tullut uskonto - tai ainakin sellainen asia, jota ei saa kyseenalaistaa, vaan annettuja ohjeita on noudatettava mukisematta. Ja kun orjallisen noudattamisen sijaan käytät omaa harkintaa, sinä joko a) repsahdat tai lipsut b) olet selkärangaton c) heikko d) kykenemätön sitoutumaan projektiin e) et oikeasti halua saavuttaa tavoitettasi. Erässä keskutelussa tiedusteltiin, että herkutteleeko kukaan ruokavalion ulkopuolisilla tuotteilla. MINÄ! - huusin heti ensimmäisenä. Vastareaktio oli lähes tulkoon järkyttävä. Kommentoinnilla oli hyvin tuomitseva sävy. Monet totesivat olevansa AIDOSTI sitoutuneita projektiin, eivätkä missään tapauksessa aio LIPSUA ruokavaliosta. Toisin sanoen kerran pari viikossa tapahtuva suklaan mussuttaminen nähtiin heti selkärangattomana lipsumisena. Samoin, kun tiedusteltiin, onko kenelläkään mielitekoja, tuli topakka vastaus: EI. No, minulla kyllä on melkein joka päivä. Fitness-harrastus vaikuttaa myös ravintoloiden työntekijöiden arkeen: parisuhteen vuosipäivän kunniaksi olisi pitänyt vielä pyytää keittiötä tekemään annoksesta "fitness-versio"... ... ... .

Treenit tulisi tehdä aina sata lasissa ja kaikkensa tulisi antaa lähinnä AINA. Yksi mielenkiintoinen purkaus oli tuskastuminen siihen, että työvuorot sekoittavat ja haittaavat treenirytmiä. Asiasta jopa podettiin huonoa omatuntoa, kun salille ei nyt olla päästy. Miksi töitä on pakko tehdä fitneksen kustannuksella? Yritin rauhoitella, että myös meillä kaikilla muilla on opiskelua/ töitä/ muita velvollisuuksia, jotka meidän tulee hoitaa: maailma ei pyöri meidän ympärillämme. Minulla jäi treenit tekemättä viikon ajaksi, koska muuten en olisi saanut gradua ajoissa painoon. Vastaukseni oli huono eikä se murhetijaa lohduttanut, koska se oma selkärangattomuus ärsytti. Lisäksi yhdellä foorumilla on tunnettu riittämättömyyden tunnetta oman kodinhoidon ja harrastuksen välillä. Koti näyttää kuulemma kaatopaikalta, mutta kun siellä salillakin pitäisi heilua. Salitreeneistäkään ei tahdo tulla mitään, kun kodin sekamelska vaivaa. Mutta treenit on tehtävä. Sata lasissa. Sairastumisesta johtuva palautuminenkaan ei tuntunut olevan hyväksyttävää syy ottaa välillä iisimmin. Minusta tuntuu, että tietyt henkilöt vaativat itseltään 100 %:sta suoritusta niin treeneissä kuin muissakin arjen asioissa. Ja tämä vaatimus kohdistuu myös muihinkin ihmisiin.

~

Fitnessin parissa toimivien ääripäiden tuhoava voima kohdistuu myös viiteryhmän ulkopuolellekin. Ehkä laiskimpana vätysryhmänä nähdään lihavat. On kuintenkin erittäin kohtuutonta esimerkiksi sanoa, että lihavuus ja huonot elintavat johtuvat puhtaasti ihmisten laiskuudesta ja selkärangattomuudesta. Toki laiskuudella ja ihmisten välipitämättömyydellä voidaan varmasti selittää leijonanosan tapauksista, mutta usein unohdetaan kokonaan, että lihomisen syyt voivat olla paljon monimutkaisemmassa ilmiössä. Ihmiset eivät toimi tyhjiössä samoista lähtökohdista käsin, vaan jokaisella on niin erilaiset avaimet elämässään. Huonojen elintapojen taustalta voi löytyä työttömyyttä, vähävaraisuutta tai pienituloisuutta, jolloin terveellistä ruokaa tai liikuntapalveluja ei ole mahdollista ostaa. Kysymys voi olla myös lapsena vanhemmiltaan opituista tavoista ja tiedon puutteesta. Taustalta voi löytyä masennusta ja huonoa itsetuntoa, jonka takia päätöstä elämän suunnan muuttamisesta ei kyetä tekemään: tähän ei ole joko voimia tai itseensä ei pysty uskoa. Aina ei ole kysymys laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Välillä tuntuu, että fanaattisemmalla aineksella olisi hirmuinen tarve pystyä kontrolloimaan ihan jokaista elämän osa-aluetta: itseä, kehoa, lapsia, puolisoa, työtä, ruokaa, ravintoloiden ruokaa. työkavereita jne. Minkälaisessa henkisessä tilassa on sellainen ihminen, joka tuntee jatkuvaa tarvetta kontrolloida kaikkea mitä ympärillä tapahtuu? Mitä se kertoo ihmisestä, jos kaikki se, mihin ei voi itse vaikuttaa, koetaan harrastusta haittaavana? Tämän ääriryhmän kohdalla elämäntapaan liittyvät vaatimukset ja paineet kohdistuvat henkilöön itseensä, mutta myös ympärillä oleviin ihmisiin. Mistä ihmeestä tämmöinen armottomuus niin itseään kuin toisiaan kohtaan kumpuaa? Kuvatunlainen fanaattinen suhtautuminen fitnekseen voi olla hyvin tuhoavaa. En yhtään ihmettele, jos äärimmäisyyksiin vietynä fitnessharrastus aiheuttaisi loppuunpalamista ja parisuhdeongelmia. Tällainen armoton suhtautuminen myös karkottaa potentiaalisia harrastelijoita pois lajin parista sekä antaa negatiivista kuvaa harrastukselle.

~

Elämässä on muutakin kuin fitness tai täydellisen kehon metsästys. Ensinnäkin harrastusta tärkeämpää ovat minulle läheiset ihmiset, kuten perhe ja ystävät. Toiseksi harrastuksen ohi kiilaa työhön ja kolutukseen liittyvät asiat ihan sen yksinkertaisen syyn vuoksi, että kuntosalilla treenaaminen ja bloggaaminen eivät elätä minua eikä perhettäni. Minusta omaan ammatinalaan liittyvät kysymykset ovat lisäksi erittäin mielenkiintoisia, koska ne liittyvät niin läheisesti yhteiskunnan toimintaan ja ihmisten hyvinvointiin. Koen, että koulutustani vastaavissa työtehtävissä pystyisin toimimaan ihmisten hyväksi, ja minulla olisi paljon annettavaa juridiikan alalla: haluaisin omalta osaltani vaikuttaa siihen, että juridiikka olisi myös asiakaslähtöistä ja inhimillistä - ihmistä kunnioittavaa toimintaa. Tässä oli muutama syy siihen, miksi fitness ei todellakaan ole kaikista tärkein asia elämässäni.

Milloin fitness-harratus menee sitten sen verran yli, että se muuttuu armottomaksi kontrolloinniksi?Viimeistään silloin, kun fitness ei enää harrastuksena palvele muita elämän osa-alueita, vaan siitä tulee elämän itseisarvo. Silloin, kun kaikkea elämässä tapahtuvaa peilataan sitä vasten, kuinka hyvin pystyy toteuttamaan ravinto- ja treenisuunnitelmaa. Silloin, kun kaikki ajatukset pyörivät vain lihasten kasvattamisessa, ja ympärillä olevia ihmisiä pyritään muokkaamaan omaan ajatusmaailmaan sopiviksi: jos joku ei noudata kyseistä ehdottoman oikeaa elämäntapaa, on hän vähintäänkin huono ihminen.

~

Oletko törmännyt fitness-fanaatikkoon? Minä olen ja enkä halua itse sellaiseksi tulla. Koin kyseisen kohtaamisen erittäin ahdistavana ja minusta tuntui, että en ole ko. henkilön mielestä oikea fitnessharrastaja, kun suhtaudun asiaan näin välinpitämättömästi. Teen kaiken väärin, hutiloiden, ohjeiden vastaisesti. En anna parastani. Vaikka itse olen tyytyväinen omaan kehitykseeni. Siitä huolimatta, että fitness harrastuksena on minulle tärkeä, haluan nauttia joskus kahvilareissusta ilman itsensä rankaisemista, syön jouluna laatikoita, kinkkua ja suklaata ja nautisekelen elämästä muutoinkin. Jos salille meno ärsyttää ihan järkyttävästi, niin en mene. Aina ei tarvitse olla täydellinen eikä kaikkea tarvitse kontrolloida. Ja nyt tiedän millaisen valmentajan haluaisin itselleni: sellaisen, joka ymmärtää, että fitness sovitetaan muun elämän kanssa yhteen, eikä siten, että kaikki muu elämässä tapahtuva sovitetaan harrastukseen sopivaksi. Vasta siinä vaiheessa, kun kysymys on kisavalmennuksesta, fitness voi saada suuremman merkityksen elämässäni. Mutta ei ennen sitä.

Tsemppiä ja voimia joulukiireisiin - ja muistakaa: joulun ei tarvitse olla täydellinen - se tulee strssaamattakin! :)

// Jenna

PS. käykää osallistumassa arvontaan TÄÄLLÄ!

Arvonta tämän riemun kunniaksi!

Nyt se on vihdoin ohi!!!!

Sain hankittua itselleni maailman parhaimman joululahjan: gradun painosta. Ja samalla se on syy sille, miksi blogissa on ollut hiljaiset ajat. Ensiksi sairastelun myötä treeneihin tuli totaalinen paussi. Sen jälkeen tajusin, että joulupyhien vuoksi tarkastajien tarkastusajasta katoaa kaksi kokonaista viikkoa, minkä vuoksi loppiaisen jälkeinen painatus ei olisi mahdollista. Ja mitä tästä kaikesta seurasi? Järkyttävä stressi, kiire ja kaiken muun maallisen elämän hylkääminen! Todellisuus iski vasten kasvoja kuin lätkä kärpästä viime viikon keskiviikkona. Ja arvatkaas missä vaiheessa gradu oli silloin? VAIHEESSA. Jouduin kirjoittamaan kokonaisia lukuja valmiiksi + kaikki miljoona sivua johtopäätöksiä. Tuon kamalan viikon aikana graduni sivumäärä kasvoi 30:llä... Näpyttelin koneen ääressä joka päivä 8 - 10 tuntia suorittaen vain pakolliset elintoimintojen ylläpitämiseksi vaadittavat toimet. Aikaa ei ole ollut millekään muulle, ei edes treenaamiselle. Niin sitä vain joutui viettämään lauantai-iltaa erittäin railakkaissa bilemainingeissa: gradua 23.30 asti sorvaten.

Keskiviikkoaamu oli viimeinen päivä painoon toimittamiselle. Tuntia ennen määräaikaa tein vielä viimeisiä korjauksia graduun, taistelin erinäisten tietokoneongelmien kanssa (explorer-pohjaiset sähköpostit ja silverlight plug-in:t pitäisi kieltää lailla), soitin pari paniikkipuhelua painoon ja terrorisoin vielä ohjaajaa. Klo 11:35 koko tekele lähti painoon. HUH! Kyllä tässä sai vetää itsensä niin äärirajoille. Tajusin muuten eilen, että minulle tuli ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon nälkä. Olen elellyt via dolorosa-vaiheen miinuskaloreilla, mutta vasta painoon lähtemisen jälkeen minun on alkanut tehdä mieli myös syödä. Aika hurjaa.

Mutta tässä se murheenkryyni nyt on - hienoissa kansissa! 

Sitten huomasin tänään, että olen stressiholisti. Painoon lähettämisen jälkeen olo oli helpottunut, mutta ei muuta. Illemmalla vähän jo hymyilytty, mutta samalla kertasin jo mielessäni mitä kaikkea olisin voinut vielä tehdä paremmin. Illalla vuorostaan murehdin mitä graduani lukevat ajattelisivat siitä. Muuta ajateltavaa saadakseni menin tekemään varovaisesti ensimmäistä treeniä sitten sairastumiseni. Vuorossa olivat selkä-takareisitreenit. Ajattelin tehdä varovasti, niin varovasti, että treenin jälkeen tuli todella huono oksetusolo. Varmaankin kertynyt stressi lähti purkautumaan, mitä tapahtuu vieläkin: olo on ihmeen väsynyt... Ja sitten tein sen kardinaalivirheen, jota ei todellakaan kannata tehdä, kun on saanut gradunsa painosta: menin lukemaan sitä, ja eiköhän perhana sieltä osu heti kirjoitusvirhe silmään. Ja siitähän vasta stressi syntyi: mitähän muuta sieltä löytyy. Ai, miksi? Perfektionismi.

Niin, olen stressiholisti. Vaikka pääasia oli saada G painoon ja sinne se meni, aina keksin uuden syyn stressata. Tämän tajuttani tajusin, että sehän oli viimeinen tutkintooni kuuluva opintosuoritus! Hyvänen aika! Iso duuni on nyt takanapäin, ja G on niin hyvä kuin näillä resursseilla ja aikataululla pystyin tekemään. Sitä olisi aivan varmasti pystynyt viimeistelemään ja parantelemaan maailman tappiin asti, mutta nyt sille oli tehtävä loppu. Nyt on aika siirtyä seuraaviin projekteihin. Jos joku jaksaa nillittää kirjoitus- yms. virheistä, nauttikoon vaikka siitä, ettei se ole hänen gradunsa. Se on nyt tehty ja piste. Miksi ihmeessä jatkan itseni rankaisemista jostain pikkuseikasta?

Vasta nyt torstai-iltana olen alkanut antaa itselleni luvan nauttia valmiista työstä. Olen hipelöinyt viininpunaista luomustani herkeämättä. Alan myös pikkuhiljaa olemaan ylpeä itsestäni: minä tein sen! Vihdoinkin pääsen eteenpäin elämässäni ja voin alkaa etsimään töitä! Nyt stressi on vaihtumassa innostukseen, sillä niin paljon uutta on luvassa. Jännää! Ajatella, olen maturiteettia vaille valmis maisteri. Jee! :D Varmasti kaikki läheiseni ovat myös onnellisia ja helpottuneita: gradustressi ja -kitinä ovat ohi, ja minua on varmasti paljon helpompi kestää :D

Koska blogini on kerännyt ihan kivasti katseluita ja alan saavuttamaan gradun jälkeistä euforiaa, päätin laittaa hyvän kiertämään. Joten suoritan blogissani ensimmäisen arvonnan. Lahjoitan arpomalla yhdelle onnekkaalle liikunnallisen yllätysjoululahjan! Kysymys on liikuntaan liittyvästä palvelusta, jota voit käyttää missä ikinä sinulla on nettiyhteys ja nettipääte. Kotioloissa liikkuminen on oiva vaihtoehto yliruuhkaisille kuntosaleille, sillä kaikki tapaavat luvata uutena vuotena aloittavansa jos jonkinlaista kuntokuuria! Mikäli myös pimeys ja räntäsää ahdistavat, on tämä mainio keino saada kehoaan töihin. Kroppa vahvistuu ja notkistuu. Joten osallistukaapa! Ja mikäli palkinnolle ei ole käyttöä, sen voi lahjoittaa eteenpäin. :)

Niin. Tämä EI ole yhteistyöpostaus! ;)

~Arvonnan säännöt~

1. Arvontaan osallistutaan kirjoittamalla etunimi/nimimerkki ja sähköpostiosoite tämän kirjoituksen kommenttikenttään. Sähköpostia tarvitaan palkinnon toimittamiseksi.

2. Arvonta suoritetaan tiistaina 23.12.14 klo 18:00, joten osallistumisen tulee tapahtua ennen tätä ajankohtaa.

3. Taho, josta palkinto on hankittu, ei ole vastuussa arvonnan järjestämisestä.

4. Arvonnan järjestäjä (=minä) ei ole vastuussa palkinnon toimivuudesta tai palvelun käyttäjälleen mahdollisesti aiheuttamista terveydellisistä vaikutuksista. Käyttäjä vastaa itse palvelun turvallisesta käyttämisestä. Käyttäjä vastaa myös siitä, että palvelua käytetään palveluntarjoajan käyttöehtojen mukaisesti.
5. Arvonnan voittajasta ilmoitetaan 23.12.14 klo 18 jälkeen.

Mukavaa joulunodotusta!

// Jenna, kohta master of law tai jotain sinnepäin :D

Kropalta tuli irtisanomisilmoitus.

Tulipas jälleen erääseenkin iloon loppu. Nimittäin olen koko syksyn juhlistanut mielessäni sitä, että olen onnistunut huijaamaan flunssaa, enkä ole sairastanut ollenkaan puolen vuoden aikana. Vaikka olen pyörinyt pahimmassa mahdollisessa tautipesässä eli yliopistolla, jossa sylki vaihtuu tahtomattaan ympäriinsä pärskivien opiskelijoiden vuoksi, olen tähän asti ollut totaalisen bulletproof sairastelun suhteen. Jotenkin sitä on ajatellut, kun treenit luistavat, painot kasvaa ja ruoka on monipuolista sitä jotenkin muuttuu vastustuskykyiseksi kaikille maailman taudeille. Mutta ollaanpa hetki rehellisiä: kroppa on temppuillut erinäisillä tavoilla tässä parin viikon aikana. Ehkä se on jo jonkun aikaa ilmoitellut, että nyt on aika hidastaa tahtia.

Treenit ovat olleet tosi rankkoja. Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin, kuinka treenit kuormittivat kehoa ihan eri tavalla kuin Fastin Muscle Challenge. Advancedin treenit ovat myös aikamoinen rasite myös hermostolle ja samalle koko naiselle. Kahden ensimmäisen viikon aikana oli totaalisen loppu, niin väsynyt, ettei voimia tahtonut riittää edes ajatustyölle. Iltaisin kaaduin sänkyyn nukahtaen kesken lauseen (juttu jäi kuulemma jännittävään kohtaan, kun kuorsaus & tuhina alkoivat). Sittemmin keho alkoi tottumaan rankempiin treenimetodeihin ja reippaasti pidempään treenien ajalliseen kestoon. Aluksi oli vaikea tottua myös viisijakoiseen saliohjelmaan, koska viikosta katosi yksi lepopäivä. Tunsin suuria hankaluuksia sovittaa viittä treeniä kalenteriviikon sisään, mutta onneksi myös tähän tottuu. Kun treenit eivät tuntuneet enää ylivoimaisilta, niin sittenhän minä tietenkin innostuin kahta kauhemmin: laitetaanpa tuntumaan raskailta! Joten sarjapainoja ollaan myös lisäilty tappavaan tahtiin, koska eihän se ole treeni eikä mikään, jos sinne ei kuole! Muutoinkin joka suunnasta toitotetaan, että treenit on tehtävä sata lasissa ja kaikki on annettava. Ja minähän annoin.

Ensimmäisenä treeneistä irtisanoutuva oli vasen etureiteni. Viikossa on ollut kaksi treenipäivää jaloille, joten jaloilla on sitä duunia myöskin tehty. Koska treenit rakentuvat volyymisarjoille, liikeiden toistomäärät ovat huitelehtineet sadan toiston paikkeilla. Jokainen liike toisto tehtään yksi kerrallaan, failureen asti. Toisin sanoen olen pyrkinyt tietoisesti tulemaan pois mukavuusalueelta ja tekemään jokaikisen toiston tunteella ja taidolla. Sitten kun yhenä kertana oli vuorossa 240 askelkyykkyä, reidet kieltäytyivät yhteistyöstä. En päässyt lähellekään askelkyykkyasentoa, kun reiteen teki niin pahasti kipeää, että liikkeen tekeminen loppui siihen paikkaan. Tunne reidessä vastasi sitä kuin lihas olisi revähtämäisillään. Alkoi lievästi sanottuna tympäsemään, koska haluan tehdä kaikki aina kunnolla. Ja antaa kaikkeni. Kerrotunlainen reaktio lihaksessa on kuulemma ihan normaalia tämän tasoisissa treeneissä. Kysymyksessä on kuulemma lihaksen oma puolutusekanismi, jolla ehkäistään revähdykset ja pahemmat vauriot. Kiitos vaan etureidelleni, itse en olisi välttämättä tajunnut hellittää ajoissa.

Kulunut syksy on ollut myös muutoinkin kuin vain fyysisesti rankka. Tuo graduprojekti on ollut toki palkitsevaa, mutta henkisesti erittäin kuormittavaa, sillä siihen on koko syksyn aikana liittyneet paineet mahdollisimman nopeasta valmistumisesta. Miksi? Sen vuoksi, että minulla ei ole enää muutamaan kuukauteen lainkaan ollut tuloja, vaan olen kituuttanut säästöilläni. Ja koska minäkään en elä pyhällä hengellä, on pakko valmistua. Tämä yhtälö on johtanut siihen, että parasta mahdollista gradua on tehty mahdollisimman tehokkaalla ja nopealla työllä. Aivoja on kuormitettu ja rasitus alkaa tuntua. Voi, että olisi aivan ihanaa, jos tutkimustyötä saisi tehdä palkkaa vastaan. Kun graduyhtälöstä otetaan pois sanat kiire ja rahattomuus, olisi kirjoitustyö mitä positiivisin asia elämässäni. Tulohuolien lisäksi jatkuva kokopäiväinen graduni rasittaa myös kroppaani: niskat ovat koko ajan tukossa ja hartian hermopinne johtaa yhdessä stressin kanssa migreeniin. Treenaaminen on oiva keino helpottaa hartiakipuja ja stressiä, mutta yllä kerrotun tavoin se kuormittaa kehoa muutoin.

Päätin tehdä neljakoista treeniä, jotta keventäisin kuormitusta edes jostakin suunnasta. Lauantaina olo oli jalkatreeneissä erityisen heikko. Liikkeet eivät menneet niin sanotusti lihakselle, vaan tuntuivat pelkästään raskailta. Jouduin tekemään treenit paljon kevyimmillä kuormilla kuin viikko sitten. Illalla alkoi kurkkukipu, sunnuntaina nousi kuume. Ja sitten se flunssa iski. Kolmen päivän ajan olen ollut lievässä kuumeessa ja kauhessa räkätaudissa. Astmaan yhdistettynä flunssa tarkoittaa sitä, että salille ole reiluun viikkoon asiaa, koska happi ei yksinkertaisesti kulje kunnolla. Ensimmäinen ajatus sairastumisesta on tietenkin ärsytys siitä, että treeneihin tulee taukoa ja olo on kurja. Mutta nyt olen oikeastaan aika tyytyväinen, että pakollista lomaa tulee pidettyä. Ehkäpä tämä oli viesti keholta, että se tarvitsee lepoa ja taukoa, joten näin ollen se irtisanoi itsensä tästä kaikesta härdellistä, jota minulla on ollut. Tai oikeammin: lomautti itsensä. Gradustressi ei katoa minnekään, koska aikataulu on nyt tiukempaa tiukempi, mutta nyt kehon kohdalla keskityn vain lepäämiseen ja kehon rauhalliseen palautumiseen. Sen olen keholleni velkaa.

Tästä siirryinkin miettimään, että milloin minulla on viimeksi ollut missään asiassa kevyempi viikko? Varsinkin mitä tulee treeneihin, käsite kevyempi treeniviikko on täysin tuntematon.  Mutta miksi ihmeessä aina pitää treenata verenmaku suussa, eikö koskaan ole mahdollisuutta hellittää hieman ja nauttia vain tekemisestä? Onko minusta tullut suorittaja? Ei ainakaan tietoisesti, sillä nautin asioihin panostamisesta ja tekemisestä. Matka on monesti ollut minulle se suurin nautinto, vaikka päämäärästä nautinkin. Olen aina halunnut mutustella ja fiilistellä tekemisiäni, joten päätön suorittaminen ei todellakaan ole minun tapaistani. Liekö aina vallitseva KIIRE vienyt sitten mennessään..

Nyt olen todella iloinen, että minulle tuli flunssa ja jouduin hetkeksi pysähtymään ja miettimään. Kaikkeen ei tarvitse ehtiä, kaikkeen ei tarvitse taipua ja joskus on hyvä sanoa myös ei. Varsinkin itselle. On täysin sallittua ottaa joskus kevyemmin - myös treeneissä ja niin aion tehdä.  Nyt teen viimeisen loppurutistuksen graduni kanssa - ja palaan tänne blogin ääreen heti, kun se on kansissa. Advancedin viikko nro 5 jatkuu sitten, kun on sen aika ja kroppa kestää taas rääkkiä. Ja jouluna en todellakaan tee mitään, minkä kokisin raskaaksi ja stressaavaksi. Rapsutan ja lellin omaa Corgikettua :D

Voimia ja jaksamista kaikille, älkää stressatko joulusta!
// J

Edistymättömyyttä vai kärsimättömyyttä?

Nyt vuorossa niitä kauan luvattuja treenikuulumisia! Neljä viikkoa Advancedia takana ja mitä ollaan saatu aikaan? Ei yhtikäs mitään. Kaikki muut ryhmäläiset kehuvat pattejaan ja voivottelevat makkaroitaan. Minä vain voitottelen niitä jälkimmäisiä. Tai sellainen tunne minulla on :D En tiedä mikä ihmeen alemmuuskompleksi minuun on iskenyt, mutta itse en ole havainnut mitään muuta kehitystä kuin laardivaraston eheytymistä. Nöyy.. Voimankehittymistäkään en ole voinut seurata, koska treenit ja sarjojen laadut vaihtelevat joka toinen viikko. Jos kahdella ensimmäisellä viikolla prässäsin 170 kilolla, muutaman sadan pikku kommervenkin jälkeen tuosta määrästä tiputetaan auttamatta 20 % matkasta.

Kaikki ryhmäläiset (kaikki = 1/8) postaa ryhmään hienoja kehityskuviaan. Yhdelläkin oli sellaiset etureidet, joista minä vain voin haaveilla, ja sitten niiden omistaja toteaa, että voi kuinka rimpulat nämä nytten ovat. Arhg! Innokkaimmat tiedustelivat, että ovatko muut ryhmäläiset havainneet mitään muutosta. Minä pienessä ärsyyntymisen puuskassa totesin, että minusta on tullut tankki. Maa vain tärisee, kun vyöryn eteenpäin :D  Kun tätä kuvaa katsoo, niin on mulla ainakin takamus isoontunut, ties mikä Lapin Kim Kardashian mustakin vielä tulee. Tosin köyhempi versio :P Ohessa treenikuvia kolmannelta viikolta.

Valmistautumista 120 toistoon... Ja kuten kuvasta voi päätellä, treenijuoma on tullut nyt osaksi jokaipäiväistä elämääni. Huomaa myös loistava treenikassini. Moni varmaan ajattelee, että kauhee bimbo, kun käsiveskan kanssa salilla riehuu :D

Kyllä meinaa nimittäin syödä motivaatiota, kun treenaan kuin hullu, syön suunnitelmien mukaisesti, mutta missään ei kasva mitään muuta kuin läskiä! Sellainen tunne minulla on tällä hetkellä. Ihan sama olisi sitten heittäytyä sinne sohvalle makaamaan ja syödä kaikkea kivaa, kun lopputulos on kuitenkin ihan sama. Tai no melkein. Painokin huitelehti kolmannella viikolla (ihan kuin olisin raskaana ;D) jo 75 kilossa! Olen nyt treenannut viisijakoisella saliohjelmalla rankkoja treenejä läpi, joissa tehdään satoja toistoja eri liikkeitä melkoisilla painoilla. Ja kun toistoja on sadoittain, myös ohjelmien läpivieminen ja treenit saattavat kestää melkein kaksikin tuntia. Samalla treenit menevät myös aerobisesta (ainakin minusta), koska sykkeet ovat koholla koko treenin aikana, hiki puskee väksinkin läpi ja kauhea huohotus koko ajan päällä. Onneksi minulla on treenatessa aina musat täysillä, joten en "saa" mahdollisuutta kuulla, kuinka kamalalta kuulostan! Onnea vaan kanssatreenaajat! ;) 

Askelkyykkyjä tuli tehtyä sellaiset 240 kappaletta :D

Ymmärrän täysin niitä, jotka massankasvatusvaiheessa saavat sydämentykytyksiä painon ja rasvamäärän kertymisestä. Varsinkin, jos taustalla on ollut rankka laihdutusrupeama, voi painonnousu ja läskin homecoming ahdistaa. Motivaatiota on viime aikoina syönyt myös se, että uusien liikkeiden kanssa tekniikka ei aina millään tahdo asettua ja koko touhu on yhtä hakemista. Treeniohjelmat vaihtuvat kahden viikon välein, jolloin liikkeiden järjestys, volyymi ja jopa liikkeet ovat vaihdelleet. Toisaalta muutokset treeniohjelmiin ovat piristäviä eikä kyllästymistä ehdi tulla. Mutta toisaalta muutokset voivat olla haastavia, koska juuri kun olet oppinut tekemään jokun liikkeen oikealla tekniikalla, se katoaa ohjelmasta. Lisäksi minulle teknillisesti haastavien liikkeiden kohdalla volyymisarjat ovat toimineet hyvin ja olen saanut työn tehtyä oikealle lihakselle. Ja sitten kun liikkeen volyymi muutetaan luhyeksi sarjaksi, ollaan taas lähtökuopassa hermotuksien sun muiden kanssa. Alla tehdään iloisella ja positiivisella asenteella hauiskääntöä vinopenkiltä, väärällä suoritustekniikalla!

Rehellisesti sanottuna on välillä tehnyt mieli heittää pyyhe kehään, mutta enhän minä sellaista koskaan tee. En ole luovuttajatyyppiä ja kukapa nyt haluaisi olla. Nyt kun on ollut tällainen ns. hankala masisvaihe, olen alkanut jälleen miettiä, että onko se vain pääkopan sisäistä hankaluutta, vai junnaako oikeasti kehittyminen paikallaan? Olen tehnyt 90 %:sesti (suklaa on se 10 % :P) kaiken ohjeiden mukaan, joten kyllä tulosta pitäisi tulla. Treeneissä en koskaan päästä itseäni helpolla. Ehkäpä todellakin kysymys on enemmän kärsimättömyydestä kuin kehittymättömyydestä, sillä eihän nyt neljässä viikossa mitään taikoja kropalle tehdä, jos kerta realistinen lihaskasvu naiselle on jotain 0,5 kg/kuukausi. Kuitenkin tätä valmennusta on vielä kaksi kuukautta jäljellä. Tässä selästä kuva neljännen viikon jälkeen, ja kyllä siellä nyt jotain on tapahtunut:

Luulen tai oikeammin tiedän, että olen tiedostamattani sortunut jonkinlaiseen "minulle kaikki heti nyt" - ajattelukaavaan. Pahimman masennusfiiliksen jälkeen selvisi myös, miksi fiilis oli ollut niin alakuloinen ja kroppa niin turvonnut: superdemdemit. :D Se selittääkin jo suurimman osan. Olen tässä myös oppinut, että lihaskavatusprojekti on ennenkaikkea mielenhallintaprojekti: vaikka kuinka tuntuisi siltä, ettei kehitystä tule, kyllä sitä varmasti tulee - ennemmin tai myöhemmin. Samalla tässä mitataan mielenlujuutta, sillä kanttia tämä touhu vaatii. Tämä on vaatinut niin itsekuria kuin tunteidenhallintaa syödä ruokavalion mukaan ja raahata itsensä salille vaikka kello olisi jo kuinka paljon. Mielenhallinta on erityisen koetuksella silloin, kun kehitystä ei tapahdu tai jos kehitys ottaa oman mielikuvituksen tasolla askeleen taaksepäin.  Työtä ja tahdonvoimaa tämä touhu vaatii, mutta mikä saavutus se sellainen olisi, jonka eteen ei tarvitsisi tehdä työtä? 

Kävin katsomassa itselleni hieman edullisempaa opiskelijakämppää ;)

Joten päätän antaa itselle ja keholle aikaa ennen kuin tuomitsen oman kehityksen. Taidan laittaa negatiivitset ajatukseni kehittymättömyydestä puhtaan kärsimättömyyteni piikkiin. Kärsimättömyys on aina ollut minulle sellainen pieni pahe: kaikki pitää olla heti valmista, eikä hetken päästä. Eilen uskaltauduin puntarille ja vaaka näytti lukemia 72,8 kg, eli pari kiloa ollaan tultu viikossa alas painossa! :O En yhtään tiedä, onko tämä hyvä vai huono uutinen tai pitääkö minun tehdä lisäyksiä hiilareihin? Mutta tästä voi päätellä, että tilanne elää koko ajan. On tämä niin dramaattista! :D

Gradun puolella tämä viikko on todella kiireistä. Sivuja on jo kohta 90 ja teen kaikkeni, että saisin sen ennen joulua painoon. Vaikka se on todella keskeneräinen, olen jo nyt erittäin tyytyväinen siihen, sillä se on oikeasti tieteellistä tekstiä, jossa on oikeasti merkittävä tutkimustulos. Ja vaikka itse tämän nyt sanonkin, minusta tämä on todella hyvätasoinen gradu. Kielenhuollon kanssa pitää keksiä jotain, mutta muutoin erittäin tyytyväinen olen. Tämä itsekehu minulle nyt sallittakoon. Isänikin on niin innoissaan siitä, että toivoi joululahjaksi on kovakantisen version :D Ja jos joku haluaa antaa lahjaksi mielenräjäyttävän kirjan, jonka parissa varmasti nukahtaa muutamassa minuutissa, voin toimittaa halukkaalle kopion omasta oikeusanalyyttisesta gradustani :D

Nyt ruotsalaisen kirjallisuuden pariin!

Mukavaa talvista viikkoa kaikille ja muistakaa, että vastoinkäymisistä huolimatta periksi ei anneta! :)

// J