Tulipas jälleen erääseenkin iloon loppu. Nimittäin olen koko syksyn juhlistanut mielessäni sitä, että olen onnistunut huijaamaan flunssaa, enkä ole sairastanut ollenkaan puolen vuoden aikana. Vaikka olen pyörinyt pahimmassa mahdollisessa tautipesässä eli yliopistolla, jossa sylki vaihtuu tahtomattaan ympäriinsä pärskivien opiskelijoiden vuoksi, olen tähän asti ollut totaalisen bulletproof sairastelun suhteen. Jotenkin sitä on ajatellut, kun treenit luistavat, painot kasvaa ja ruoka on monipuolista sitä jotenkin muuttuu vastustuskykyiseksi kaikille maailman taudeille. Mutta ollaanpa hetki rehellisiä: kroppa on temppuillut erinäisillä tavoilla tässä parin viikon aikana. Ehkä se on jo jonkun aikaa ilmoitellut, että nyt on aika hidastaa tahtia.
Treenit ovat olleet tosi rankkoja. Ensimmäisten viikkojen aikana huomasin, kuinka treenit kuormittivat kehoa ihan eri tavalla kuin Fastin Muscle Challenge. Advancedin treenit ovat myös aikamoinen rasite myös hermostolle ja samalle koko naiselle. Kahden ensimmäisen viikon aikana oli totaalisen loppu, niin väsynyt, ettei voimia tahtonut riittää edes ajatustyölle. Iltaisin kaaduin sänkyyn nukahtaen kesken lauseen (juttu jäi kuulemma jännittävään kohtaan, kun kuorsaus & tuhina alkoivat). Sittemmin keho alkoi tottumaan rankempiin treenimetodeihin ja reippaasti pidempään treenien ajalliseen kestoon. Aluksi oli vaikea tottua myös viisijakoiseen saliohjelmaan, koska viikosta katosi yksi lepopäivä. Tunsin suuria hankaluuksia sovittaa viittä treeniä kalenteriviikon sisään, mutta onneksi myös tähän tottuu. Kun treenit eivät tuntuneet enää ylivoimaisilta, niin sittenhän minä tietenkin innostuin kahta kauhemmin: laitetaanpa tuntumaan raskailta! Joten sarjapainoja ollaan myös lisäilty tappavaan tahtiin, koska eihän se ole treeni eikä mikään, jos sinne ei kuole! Muutoinkin joka suunnasta toitotetaan, että treenit on tehtävä sata lasissa ja kaikki on annettava. Ja minähän annoin.
Ensimmäisenä treeneistä irtisanoutuva oli vasen etureiteni. Viikossa on ollut kaksi treenipäivää jaloille, joten jaloilla on sitä duunia myöskin tehty. Koska treenit rakentuvat volyymisarjoille, liikeiden toistomäärät ovat huitelehtineet sadan toiston paikkeilla. Jokainen liike toisto tehtään yksi kerrallaan, failureen asti. Toisin sanoen olen pyrkinyt tietoisesti tulemaan pois mukavuusalueelta ja tekemään jokaikisen toiston tunteella ja taidolla. Sitten kun yhenä kertana oli vuorossa 240 askelkyykkyä, reidet kieltäytyivät yhteistyöstä. En päässyt lähellekään askelkyykkyasentoa, kun reiteen teki niin pahasti kipeää, että liikkeen tekeminen loppui siihen paikkaan. Tunne reidessä vastasi sitä kuin lihas olisi revähtämäisillään. Alkoi lievästi sanottuna tympäsemään, koska haluan tehdä kaikki aina kunnolla. Ja antaa kaikkeni. Kerrotunlainen reaktio lihaksessa on kuulemma ihan normaalia tämän tasoisissa treeneissä. Kysymyksessä on kuulemma lihaksen oma puolutusekanismi, jolla ehkäistään revähdykset ja pahemmat vauriot. Kiitos vaan etureidelleni, itse en olisi välttämättä tajunnut hellittää ajoissa.
Kulunut syksy on ollut myös muutoinkin kuin vain fyysisesti rankka. Tuo graduprojekti on ollut toki palkitsevaa, mutta henkisesti erittäin kuormittavaa, sillä siihen on koko syksyn aikana liittyneet paineet mahdollisimman nopeasta valmistumisesta. Miksi? Sen vuoksi, että minulla ei ole enää muutamaan kuukauteen lainkaan ollut tuloja, vaan olen kituuttanut säästöilläni. Ja koska minäkään en elä pyhällä hengellä, on pakko valmistua. Tämä yhtälö on johtanut siihen, että parasta mahdollista gradua on tehty mahdollisimman tehokkaalla ja nopealla työllä. Aivoja on kuormitettu ja rasitus alkaa tuntua. Voi, että olisi aivan ihanaa, jos tutkimustyötä saisi tehdä palkkaa vastaan. Kun graduyhtälöstä otetaan pois sanat kiire ja rahattomuus, olisi kirjoitustyö mitä positiivisin asia elämässäni. Tulohuolien lisäksi jatkuva kokopäiväinen graduni rasittaa myös kroppaani: niskat ovat koko ajan tukossa ja hartian hermopinne johtaa yhdessä stressin kanssa migreeniin. Treenaaminen on oiva keino helpottaa hartiakipuja ja stressiä, mutta yllä kerrotun tavoin se kuormittaa kehoa muutoin.
Kulunut syksy on ollut myös muutoinkin kuin vain fyysisesti rankka. Tuo graduprojekti on ollut toki palkitsevaa, mutta henkisesti erittäin kuormittavaa, sillä siihen on koko syksyn aikana liittyneet paineet mahdollisimman nopeasta valmistumisesta. Miksi? Sen vuoksi, että minulla ei ole enää muutamaan kuukauteen lainkaan ollut tuloja, vaan olen kituuttanut säästöilläni. Ja koska minäkään en elä pyhällä hengellä, on pakko valmistua. Tämä yhtälö on johtanut siihen, että parasta mahdollista gradua on tehty mahdollisimman tehokkaalla ja nopealla työllä. Aivoja on kuormitettu ja rasitus alkaa tuntua. Voi, että olisi aivan ihanaa, jos tutkimustyötä saisi tehdä palkkaa vastaan. Kun graduyhtälöstä otetaan pois sanat kiire ja rahattomuus, olisi kirjoitustyö mitä positiivisin asia elämässäni. Tulohuolien lisäksi jatkuva kokopäiväinen graduni rasittaa myös kroppaani: niskat ovat koko ajan tukossa ja hartian hermopinne johtaa yhdessä stressin kanssa migreeniin. Treenaaminen on oiva keino helpottaa hartiakipuja ja stressiä, mutta yllä kerrotun tavoin se kuormittaa kehoa muutoin.
Päätin tehdä neljakoista treeniä, jotta keventäisin kuormitusta edes jostakin suunnasta. Lauantaina olo oli jalkatreeneissä erityisen heikko. Liikkeet eivät menneet niin sanotusti lihakselle, vaan tuntuivat pelkästään raskailta. Jouduin tekemään treenit paljon kevyimmillä kuormilla kuin viikko sitten. Illalla alkoi kurkkukipu, sunnuntaina nousi kuume. Ja sitten se flunssa iski. Kolmen päivän ajan olen ollut lievässä kuumeessa ja kauhessa räkätaudissa. Astmaan yhdistettynä flunssa tarkoittaa sitä, että salille ole reiluun viikkoon asiaa, koska happi ei yksinkertaisesti kulje kunnolla. Ensimmäinen ajatus sairastumisesta on tietenkin ärsytys siitä, että treeneihin tulee taukoa ja olo on kurja. Mutta nyt olen oikeastaan aika tyytyväinen, että pakollista lomaa tulee pidettyä. Ehkäpä tämä oli viesti keholta, että se tarvitsee lepoa ja taukoa, joten näin ollen se irtisanoi itsensä tästä kaikesta härdellistä, jota minulla on ollut. Tai oikeammin: lomautti itsensä. Gradustressi ei katoa minnekään, koska aikataulu on nyt tiukempaa tiukempi, mutta nyt kehon kohdalla keskityn vain lepäämiseen ja kehon rauhalliseen palautumiseen. Sen olen keholleni velkaa.
Tästä siirryinkin miettimään, että milloin minulla on viimeksi ollut missään asiassa kevyempi viikko? Varsinkin mitä tulee treeneihin, käsite kevyempi treeniviikko on täysin tuntematon. Mutta miksi ihmeessä aina pitää treenata verenmaku suussa, eikö koskaan ole mahdollisuutta hellittää hieman ja nauttia vain tekemisestä? Onko minusta tullut suorittaja? Ei ainakaan tietoisesti, sillä nautin asioihin panostamisesta ja tekemisestä. Matka on monesti ollut minulle se suurin nautinto, vaikka päämäärästä nautinkin. Olen aina halunnut mutustella ja fiilistellä tekemisiäni, joten päätön suorittaminen ei todellakaan ole minun tapaistani. Liekö aina vallitseva KIIRE vienyt sitten mennessään..
Nyt olen todella iloinen, että minulle tuli flunssa ja jouduin hetkeksi pysähtymään ja miettimään. Kaikkeen ei tarvitse ehtiä, kaikkeen ei tarvitse taipua ja joskus on hyvä sanoa myös ei. Varsinkin itselle. On täysin sallittua ottaa joskus kevyemmin - myös treeneissä ja niin aion tehdä. Nyt teen viimeisen loppurutistuksen graduni kanssa - ja palaan tänne blogin ääreen heti, kun se on kansissa. Advancedin viikko nro 5 jatkuu sitten, kun on sen aika ja kroppa kestää taas rääkkiä. Ja jouluna en todellakaan tee mitään, minkä kokisin raskaaksi ja stressaavaksi. Rapsutan ja lellin omaa Corgikettua :D
Voimia ja jaksamista kaikille, älkää stressatko joulusta!
// J
Tästä siirryinkin miettimään, että milloin minulla on viimeksi ollut missään asiassa kevyempi viikko? Varsinkin mitä tulee treeneihin, käsite kevyempi treeniviikko on täysin tuntematon. Mutta miksi ihmeessä aina pitää treenata verenmaku suussa, eikö koskaan ole mahdollisuutta hellittää hieman ja nauttia vain tekemisestä? Onko minusta tullut suorittaja? Ei ainakaan tietoisesti, sillä nautin asioihin panostamisesta ja tekemisestä. Matka on monesti ollut minulle se suurin nautinto, vaikka päämäärästä nautinkin. Olen aina halunnut mutustella ja fiilistellä tekemisiäni, joten päätön suorittaminen ei todellakaan ole minun tapaistani. Liekö aina vallitseva KIIRE vienyt sitten mennessään..
Nyt olen todella iloinen, että minulle tuli flunssa ja jouduin hetkeksi pysähtymään ja miettimään. Kaikkeen ei tarvitse ehtiä, kaikkeen ei tarvitse taipua ja joskus on hyvä sanoa myös ei. Varsinkin itselle. On täysin sallittua ottaa joskus kevyemmin - myös treeneissä ja niin aion tehdä. Nyt teen viimeisen loppurutistuksen graduni kanssa - ja palaan tänne blogin ääreen heti, kun se on kansissa. Advancedin viikko nro 5 jatkuu sitten, kun on sen aika ja kroppa kestää taas rääkkiä. Ja jouluna en todellakaan tee mitään, minkä kokisin raskaaksi ja stressaavaksi. Rapsutan ja lellin omaa Corgikettua :D
Voimia ja jaksamista kaikille, älkää stressatko joulusta!
// J
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)