Dieetti ei ole vain tahdonasia: kun on pakko lipsua.

Elämä on muutakin kuin vain painoja ja fleksaamista (hyi mikä sana!). Joka paikassa rummutetaan, että jos oikein haluaa, sen myös saavuttaa. Vaaditaan "vain" tahtoa ja mielenluujuutta. Fitnestä toitotetaan tiukkaakin kurinalaisempana elämäntapana, jossa kaikki arjen askareet ja aiktaulut rakentuvat tämän ympärille. No pain, no gain. Excuses don't burn fat ja sitä rataa... Kuitenkin vain perheettömillä ammattiurheilijoilla on mahdollisuus toteuttaa fitness-harrastusta tyhjiön kaltaisessa olosuhteissa, joissa elämä tosiaan rakennetaan harrastuksen ympärille. Elämässä on kuitenkin asioita, jotka menevät väistämättä fitness-harrastuksen edelle. Me muut joudumme käymään ansiotyössä, hoitamaan lapsia, tasapainoilemaan aikataulujen kanssa jne. Meille muille tulee väistämättä tilanteita, joilloin muutoin niin tiukasta elämäntavasta on hetkeksi luovuttava. Näin kävi myös minulle.

Dieettiruokana minulla on ollut mm. uunikanaa vihannespedillä.

Old school salaatti: tomaattia, sipulia, basilikaa ja raejuustoa.

Ensimmäinen dieettihaaste alkoi kohdallani noin kolme viikkoa sitten eikä tahdolla ollut asian kanssa mitään tekemistä: tulin kipeäksi. Menestyksekästä dieettiä oli takana melkein kuusi viikkoa, kun yhtenä iltana treenien jälkeen minulle nousi lämpö ja keuhkot tuntuivat aroilta. Sen jälkeen makasin sängynpohjalla kiukkuisena kuumeessa sekä hirveässä räkätaudissa, joka sitten siirtyi keuhkoihin. Se oli tämän astmaatikon menoa sitten. Liikunta piti suosiolla jättää, sillä hengästyin pelkästään jo jääkaapille laahustamisesta (viikon treenit olivat kirjaimellisesti jääkaapille ja autolle kävely :D). Vaikka liikkua en voinut, ruokavaliosta pidin kiinni kaksin käsin - ja hampain. Näin jälkikäteen ajateltuna en ole ihan varma oliko se kuinka viisasta: pihistää kropalta energiaa, jota se tarvitsee parantuakseen...

Sitten tapahtui N.N:n sairaalatempaus ja elämä meni viikoksi sekaisin. Stressi ja (edelleen) vaivaava keuhkopöpö olivat liikaa, jolloin jostakin oli höllättävä - ja se jokin oli hiilariton, tarkka ruokavalio. Koska dieetti on itsessään keholle stressaavaa, siirsin dieettaamisen taka-alalle stressitasoa alentaakseni. En juossut kuitenkaan iloisesti sipsimaailmaan, mutta söin leipää ja hain take awayta (subi, sämpylä) sairaalareissujen lomassa. En lohduttanut itseäni ruoalla, mutta en myöskään stressannut hiilarimääriä ja treenin puutetta tai löystyvää takamustani - elämässä oli sillä hetkellä paljon suurempia murheita.

Kun sairaalareissusta selvittiin, koitti myös paluu dieetin pariin. Yhtä taakkaa kevyempänä oli helppoa jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Treenamattomuus tai ohisyöminen eivät johtaneet rasvantappoprojektin kannalta apokalypsiin: painoa ei tullut lisää eikä senttejä kertynyt. Nyt kun keuhkotkin toimivat melko kitkattomasti, olen päässyt kunnolla jo treenaamaan sekä kokeilemaan treenien välissä sykkeennostoja. Minusta tuntuu, että tästä alkaa tullakin jo jotain. Ruokavaliota noudatan jälleen, eikä hiilarivaje tunnu missään - päinvastoin olo tuntuu kevyeltä ja virkeältä. Kevätfiilis sanoisinko.

Toissapäivän kuntoa: tältä näyttää treenin jälkeen nuupahtanut ihminen - hymy ei ole herkässä. Kello on 22...

Tämän jälkeen päätin, että nyt pidän 100 %:sesti tiukasti kiinni dieetistä. Oikein kohtalon ivaa, kun sitten kalenteriin tuli tilaisuus, josta minulla ei ole varaa jättäytyä pois. Nimittäin minulla oli erääseen hankkeeseen liittyvä kokous. Työpaikkaruokailu: no prob. Päivällinen: helvetti on irti. Nimittäin työpaikalla tapahtuvan kokouksen jälkeen palaveeraaminen siirtyy ravintolaan, jossa tarjotaan lappilaisia herkkuja (lue: kermaa, mätimoussea, graavilohta, poronkäristystä, pororilletteä, tattisalaattia, ou gaad..). Usein kuitenkin tärkeimmät yhteistyösuhteet solmitaan virallisten kokousagendan ulkopuolella eli kokousillallisilla - ja uudet suhteet ovat aloittavalle tutkijalle elintärkeitä. Näin ollen dieettaamisen ja jonkinnäköisen työuran kannalta olennainen kysymys kuuluu:

- menenkö palaverin illallisosioon kurinalaisena dieettaajana, joustamattomana tunnelmantappajana, joka syö finediningravintolassa alkupalasalaatin joka annoksella?

Vai:

- menenkö ravintolaan, otan rennosti, nautin ruoasta ja juomasta (vedestä + vähän viinTÄ) sekä pyrin tutustumaan uusiin ihmisiin?

Kun spoilataan dieetti, tehdään se kunnolla, tällaista oli luvassa duuni-illallisella. Kuva lainattu ravintola Nilin sivuilta (http://www.nili.fi/FI/galleria/31.html)

Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, ja voi että se kannatti! Oli niin mukavan rento ilta, puhuttiin erinäisiä asioita (bodyfitness mainittu!), syötiin ja juotiin pitkän kaavan mukaan, ja sainpa huomiselle buukattua uuden tuttavan kanssa treenitreffit. Ajatella, että työpalaveri-illallisen jälkeen saa treeniseuraa. TÄYDELLISTÄ <3

Ja tältä näyttää ravintoillallisen jälkeen: kauhee turvotus! Piruuttani katsoin, paljonko senteissä turvotus vaikutti: 5 cm! Mutta kuvassa hyvää se, että pikkuinen olkapäälihas näkyvissä :P

Minun mielestä monet fitness-hurahtaneet ihmiset ovat liian armottomia niin itseään kuin muitakin kohtaan: dieetistä joustamisesta on tullut tabu ja mielen heikkoiden ilmentymä. Minusta on vain realistista, että dieetti ei tule menemään oppikirjojen mukaan koko ajan. Se on vain seikka, joka on hyväksyttävä. Dieettiin kuuluu myös tilanteet, jolloin on joustettava (ilman, että dieetistä muodostuu itseoikeutettu lipsumiskausi). Tärkeintä on se, että joustaminen on ennemmin poikkeus kuin sääntö, jolloin lipsumiskerran jälkeen palataan ruotuun. Näin täällä tehdään. Kanasalaatti odottaa kaapissa huomista työpäivää ja eiköhän siitä turvotuksestakin päästä eroon kunnon hikitreenillä! :)

Mukavaa viikkoa kaikille!

// Jenna