Elämäntaparemontin ei tarvitse olla verta, hikeä ja kyyneliä.

Yllättävän moni tuttavapiiristäni haikailee ties milloinkin erilaisten elämäntapamuutosten pariin, jolloin tavoitteena on yleensä laihduttaminen. Ja yllättävän monella on liikakilojen ja rasvamäärän karsimisesta yllättävän rujo kuva: polku tulee olemaan työläs ja tuskallinen, vailla iloa ja nautintoa. Terveellisten elämäntapojen aloittaminen tuntuu nykyään tarkoittavan pyörtymisen rajoilla tehtävää treeniä, luopumisia kaikista makunautinnoista, nälkää ja kurjuutta, uhrautumista ja itsensä kiduttamista. Luulenpa, että suurin syy tämänkaltaiseen suhtautumiseen löytyy televisiosta ja sen ohjelmatarjonnasta. Erilaiset dieettiohjelmat (esim. Suurin pudottaja) ovat hyvin radikaaliin kehonmuokkaukseen tähtääviä, jolloin hyvin lyhyessä ajassa yritetään ihmisestä puristaa ulos mahdollisimman paljon rasvaa. Kyseiseen genreen kuuluvat ohjelmat toimivat varmasti motivoivina ja kannustavina kaikille elämäntapamuuttujille, mutta kolikon toisena puolena ne mielestäni myös osaltaan vääristävät totuutta. Monesti muodonmuutos kuvataan televisiossa dramaattisena kamppailuna, jossa ylipianoinen ihminen lyhistyy lattialle joka treeninkerran jälkeen, hyytyy epätoivoisena 45 asteen ylämäkeen ja taistelee hirmuisia herkkuhimoja vastaan. Kuntosoturi aloittaa sodan läskejä vastaan aikasin aamulla aerobisen merkeissä, sitten tehdään salitreenejä, joiden jälkeen tehdään vielä iltapäivällä ainakin yksi lenkki. Lopulta, kun rautaa on nostettu hampaat irvessä verenmaku suussa sydärin rajamailla kuukausia, rasvakotelosta kuoriutuu kaunis, hoikka ja elämänhalua huokuva ihminen.

Siten en yhtään ihmettele, että joillakin kynnys elämätaparemonttiin voi nousta puheena olevien ohjelmien katsomisesta. Varsinkin silloin, kun katsojana on henkilö, joka ei ole tottunut toimimaan mukavuusalueen ulkopuolella, voivat rajut ruokavalio- ja liikuntamuutokset pelottaa. Kun laihduttajan arki näytetään TV:ssä näin rankkana, voi kahdenvaiheilla oleva henkilö nähdä projektin vain kurjuuden aikana. Monesti olenkin kuullut lausuttavan, että "minä en ole noin ulkonäkökeskeinen, että kärsisin monta kuukautta, jotta olisin laiha. Minä haluan nauttia elämästä, kärsiköön muut ulkonäköpaineista." Moni, joka on tehnyt elämäntapamuutoksen tietää, että kysymyksessä on muukin kuin vain ulkonäkö, mutta sille, joka ei samaa prosessia ole vielä kokenut, ajatus saattaa vaikuttaa vain ulkonäköseikalta.

Ei muuten välttämättä ole pakko.

Minusta fitness-buumi on toinen tekijä, joka voi aiheuttaa ihmisissä vastareaktioita. Joka paikassa on kuvia fitness-ammattilaisista ja -malleista. Lehdet ovat täynnä "fitness-ruokia", "fitness-treenejä" ja muuta "fitness-sälää", joten ei ole ihme, että ihmisiä alkaa koko sana fitness kyllästyttämään. Kuten yllä manituissa dieettiohjelmissa, myös fitness-starojen arki kuvataan yleensä rankkoina treeneinä, lukuisina aerobisina ja lautasella komeilee yleensä kuivaa kanaa, kuivaa riisiä ja kuivia vihanneksia. Ei varmasti innosta juustokastikkeisiin tottunutta ihmistä. Mutta se, että valitsee terveellisempiä elämätapoja ja alkaa kuntoilemaan esimerkiksi salilla, ei tarkoita, että pitäisi alkaa apinoimaan fitness-tähtien elämäntapaa. Kaikkien ei tarvitse olla the Biggest Loser tai seuraava fitness-stara, terveellisesti voi elää muutenkin. Tämä ei ole mikään acceptance-avaus sille, että on ok maata sohvalla katsomassa telkkua sipsejä syöden eikä ponnisteluja tavoitteiden eteen tarvitse tehdä. Tarkoituksenani on todeta, että terveellisten elämäntapojen omaksuminen voi tapahtua askel kerrallaan, eikä elämäntaparemontin tarvitse olla joka päivä yhtä tuskaa ja haastetta. Päinvastoin elämäntapamuutos voi olla mukavaa ja palkitsevaa aikaa. Arjen muutoksia voi toteuttaa myös pienen mittakaavan mukaan: herkkuja voi alkaa karsimaan pikkuhiljaa, herkuista voi valita kaikista terveellisimmän vaihtoehdon, ruokavalioon voidaan pikkuhiljaa lisätä kasviksia, salilla voidaan tehdä aluksi vain kokonaisvaltaisempaa treeniä tai käydä pumppi-tunnilla. Itse olen oiva esimerkki pienten muutoksien..öö.. muutoksesta.

Ruoan ei tarvitse näyttää tältä, tämä aikaansaannos on puhtaasti omaa laiskuuttani: 50g riisiä, 120 g tonnikalaa, 10 g oliiviöljyä ja 200 g parsakaalia.

Tässä on omat muutoskuvani niiltä ajoilta, kun laihdutin (nyt tavoitteet ovat toisenlaiset). Voi ei, onko niitä kuvia pakko näyttää, kun tuo lähtökuva on niin kamala.. pahoittelut verkkokalvosaasteesta...

And there it is, my friends, the ugly truth.. tai siis oli. Onneksi.

Mitään Biggest Loser-matskua ei muutokseni tietenkään ole, mutta tuon vajaan 8 kuukauden aikana matkasta karistettiin 4 kg, läskivanteesta 10 cm, rasvamassaa kolme prosenttiyksikköä ja lihasmassaa hankittiin reilu 2 kg. Eli yhteensä sitä itseään eli silavaa karsittiin kuudella kilolla (voiko pitää paikkaansa?!). Kaupasta löytyi jälleen normaalikokoisia vaatteita, maha ei roikkunut enää farkkujen päällä, juostessa maha ei enää inhottavasti hölsky ja olo on paljon kevyempi. Ja mikä parasta: mies ei voinut enää testata maanjäristysefektiä mahallani :D (=kun sormella tökkäsi mahan toiselle puolelle, värisi myös toisella puolella, se oli kuulemma söpöä ja hauskaa. Haha). Älkää huolestuko, muistin heittäytyä naismarttyyriksi tempauksen johdosta ;)

Tuloksia voi saavuttaa myös pidemällä aikavälillä tekemällä pieniä muutoksia yksi kerrallaan.

Miten saavutin ylläolevat tulokset? Yllättävän vähällä vaivalla. Olin aikaisemmin kulkenut erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla varmaankin 5-6 kertaa viikossa + lenkkeillyt ja tehnyt kotitreenejä. Elokuussa aloitin treenaamaan kuntosalilla yksijakoisella ohjelmalla kaksi kertaa viikossa. Ohjelmaan kuului vain perusliikkeitä: penkkipunnerrusta, prässiä, maastavetoa, kulmasoutua, hack-kyykkyä, vipareita ja vatsaliikkeitä. Lisäksi kävin kerran pari viikossa ryhmäliikuntatunnilla. Marraskuun lopulla vaihdoin kaksijakoiseen saliohjelmaan (ylä- ja alavartalo), jota tein kerran tai kahdesti viikossa. Siinä mun liikunnat sitten oli. En juurikaan harrastanut aerobista, en juossut ainuttakaan juoksulenkkiä, en käynyt juurikaan ryhmäliikunnalla, en harrastanut aamuaerobisia -  vain salitreenit ja hyötyliikunta muodostivat pääasiallisen liikuntarutiinini. Kun en jaksanut mennä salille, tein kotona jumppavideoiden treenejä.

Ruokavalioni oli semipaleodiettiin perustuva, jota noudatin epäsäännöllisen säännöllisesti. Kävin kuitenkin melkoisen usein syömässä ravintoloissa (melkein joka päivä kouluruokalassa, jonka ruoat ovat kaukana paleosta tai ylipäätänsä terveellisestä), söin karkkia varmaan joka toinen päivä ja herkuttelin aina joka viikonloppu. Kun en kieltänyt itseltäni mitään, en myöskään kokenut ruokaremonttia mitenkään vaivalloiseksi ja raskaaksi. Herkuttelin silloin, kun halusin - ja kun herkuttelin tietoisesti ja ajtuksella, en ajautunut mihinkään pahaan mässykierteeseen. Minusta hyvä ohjenuora ruokavalion suhteen on se, että sitä pitää noudattaa 80 %:n tarkkuudella. Sen 20 % voi huoletta tehdä miten itse haluaa. Varmaankin sen vuoksi minulle elämätapamuutoksen tekeminen oli mukavaa ja palkitsevaa aikaa. En juossut laskettelurinnettä ylösalas, en itkenyt salilla, en kärsinyt kauheista herkkuvieroitusoireista, en oikeastaan tehnyt mitään, mistä en nauttinut. Niin dramaattisen epädramaattinen minun laihdutusprojektini oli.

Tietenkin silloin, jos tavoitteena on päästä bikinifitness-kuntoon vuodessa tai karistaa 30 kiloa puolen vuoden aikana, on otettava rajummat keinot käyttöön. Silloin sitä verta, hikeä ja kyyneliä on vuodatettava. Mutta mikäli tavoitteena on terveellisempien elämäntapojen ottaminen osaksi omaa arkea ja saavuttaa kokonaisvaltaisempaa hyvinvointia, pienillä muutoksillakin voidaan pitkällä tähtäimellä saavuttaa tuloksia. Monipuolisella prosesoimattomalla ruoalla, turhan sokerin karsimisella, säännöllisellä ruokarytmillä ja liikunnalla sekä riittävällä unella päästään jo pitkälle. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaa, mutta kokonaisuus ratkaisee. Mikäli kaikki muu ruokavaliossa ja elämätavoissa ovat pielessä, eivät lucuma-jauhe ja pakurikääpä taikka intiaanisokeri auta (joku taitaa inhota ns. superfoodeja ;D). Summa summarun: kynnys elämäntapamuutokselle ei saa olla liian korkea, eikä matkan tarvitse olla kuntosoturin via dolorosa.

Sitten varoitus: kun alkuun päästään, ei loppua välttämättä näy. Kuntoremppaan voi jäädä koukkuun. Hyvän kunnon metsästäminen on kuin etsisi aarretta sateenkaaren päästä: matkan varrella huomaa, ettei sitä sateenkaarenpäätä olekaan olemassa - vaan matka onkin ennemmin elinikäinen prosessi. Mutta kuten edellä on käynyt ilmi, prosessin voi mielestäni aloittaa niin ryminällä kuin myös maltillisemmin.

Hiljenen tällä kanavalla nyt toviksi, koska minun pitää raapustaa tuo gradu siihen kuntoon, jotta voin sen lähettää ohjaajalle kommentointia varten. Ehkäpä minäkin valmistun joskus.

Siihen asti aurinkoisia syyspäiviä ja tehokkaita treenejä kaikille!

// J