"Fitness on kuolemaksi"
Seuraavassa luvassa pientä avautumista fitness-hysteriasta. Ensinnäkin mielestäni fitness-sanaa viljellään ihan jokaisessa yhteydessä. Välittömästi ollaan tekemisissä fitneksen kanssa, kun käydään lenkillä, salilla, syödään salaattia, ostetaan treenitossuja, otetaan saliselfieita, nostetaan painoja jne. Kaikki, mihin liittyvät liikunnallinen aktiivisuus lihaskuntoa ja sixpackia tavoitellen ja ns. terveelliset elämäntavat, ovat välittömästi niin fitnestä että. Fitness-iskusanalla markkinoidaan vaatteita, hiustenhoitotuotteita, aktiivisuusrannekkeita, selättimiä, aikakausilehtiä, ateriankorvikkeita, pakara-pinkeäksi-treeniohjelmia ja kaikkea muuta sellaista, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä fitneksen kanssa. Kun tarkastelun alle (hyi gradu-ilmaisu) otetaan termi fitness ja sen määritelmä, voidaan huomata, että itse termi liittyy urheiluun, jossa kysymys on fyysisestä ulkomuodosta ja toiminnallisuudesta. Painotan tästä kappaleesta sanaa urheilu.
Fitness on lajina joutunut viime aikoina oikein myrskyn silmään. Lajista on tullut itsetunnon pönkityslaji kontrollifriikeille pissiksille, jotka eivät tee salitreenien ja runsaiden aamu-/päivä-/ ilta-aerobisten lisäksi muuta kuin punnitse ruokansa ja kärsivät jatkuvasti morkkiksesta syötyään ruokavalion ohi. Fitness on ulkonäkökeskeisten ja pinnallisten ihmisten laji. Ainakin minulle tämmöinen on tullut tämmöinen kuva, kun olen lukenut laatumedioiden antia viime viikkoina. Jokunen viikko sitten entinen fitness-urheilija päätti kertoa opetusmielessä oman tarinansa fitneksestä sekä siitä, millaisia terveydellisiä ongelmia hänelle kisavalmistautumisesta seurasi. Artikkeli löytyy seuraavasta osoitteesta:
http://www.hs.fi/terveys/Pakko+saada+sixpack/a1407925534204
En mitenkään halua väheksyä entisen kisaajan kokemuksia, päinvastoin on hyvä asia, että tällaisen hypetyksen keskellä tehdään tällainen keskustelunavaus.
Loppukaneettina artikkelissa oli se, että fitneksessä haetaan mahdottomuuksia keholta, eikä kenenkään pitäisi olla lajin kanssa tekemisissä. Ja koska ihmisille on tullut liiallisesta ja liian pitkälle menneestä dieetistä sekä rankoista treeneistä terveysongelmia, on laji kokonaisuudessaan sopimaton kaikille maailman yksilöille. Lajissa on suorastaan jotain pahaa. Artikkeli synnytti minussa seuraavanlaisia ajatuksia: jos dieetin aikana uni ei tule jatkuvan ylivireystilan takia, ruoka ja treenit stressaavat, olo on voimaton ja koko ajan on kylmä, eikö silloin viimeistään pitäisi viheltää peli poikki ja todeta, että nyt kisat jäävät väliin? Eikö tällöin vastuu kilpailijan terveydestä ja sen pettämisestä ole valmentajalla, jos dieetti on liian tiukka ja treenit liian rankat? Eikö kilpailijalla ole vastuu oman kehon kuuntelemisesta? Jos kilpailijat ja valmennustiimit eivät ymmärrä keskeyttää projektia ajoissa ihmisen terveyden vuoksi, onko tämä silloin lajin vika? Vai vaatiiko menestyminen lajissa todellakin sellaista, mitä ei ole mahdollista saavuttaa?
Kysymyksenasettelua valmentajan kuluttajansuojaoikeudellisesta vastuusta.
Nyt pieni juristi nostaa päätään tässä vaiheessa. Haluaisin nimittäin huomauttaa, että personal trainer- ja valmennustoiminnassa on kysymys elinkeinonharjoittajan tarjoamasta palvelusta kuluttajalle, eli ns. kulutushyödykkeestä. Elinkeinonharjoittajalla on kuluttajaan nähden erinäisiä tiedonantovelvollisuuksia ja vastuu tietojen oikeellisuudesta, jolloin pohdittavaksi tuleekin, mikä on vastuu etenkin sellaisista tiedoista, joilla on olennainen merkitys kuluttajan terveyteen nähden (Hitsi, mun olisi pitänyt krijoittaa gradu fitness and health law:sta :D). Ja eihän valmennussopimuksessa olekaan kysymys juuri muusta kuin terveyden kannalta olennaisista tiedoista. Kysymys on niin ikään asiantuntijatoiminnasta, sillä asiakashan nimenomaan kääntyy valmentajan puoleen saadakseen asiantuntijan neuvoja ja ohjeita esimerkiksi ruokavalionsuunnittelun muodossa. Asiantuntijapalvelun käsitteellä tarkoitetaan aineettomia palveluja, joissa toimeksisaajan suorituksen sisältönä on asiantuntemuksen tarjoaminen asiakkaalle. Oikeudellisessa keskustelussa on yleisellä tasolla asiantuntijapalveluiden kohdalla katsottu, että asiantuntijan tiedonantovelvollisuus ei täyty vain sinänsä oikeiden ja riittävien tietojen antamisella, vaan myös huomiota olisi kiinnitettävä myös tietojen ymmärrettävyyteen. Tällöin ymmärtämiseen liittyy mm. se seikka, että asiakkaan on voitava ymmärtää valmennuksen vaikutukset omaan terveydelliseen turvallisuuteensa voidakseen harkita sitoutumistaan projektiin. Tällä kaikella haluaisin siis sanoa, että aiheen oikeudellinen arviointi olisi paikkallaan myös sen selvittämiseksi, onko ja missä määrin valmentajalla on tiedonanto- ja lojaliteettivelvollisuuden puitteissa vastuuta valmennettavan hyvinvoinnista.
Eli valmennettavan ei pitäisi katsoa automaattisesti olevan yksin vastuussa keholle aiheutuneista vaurioista (ellei kysymys ole esimerkiksi valmennettavan omasta huolimattomuudesta). Valmentajallakin tulisi olla vastuu mm. sen arvioinnista tähdätäänkö kisoihin, millä aikataululla ja millä menetelmällä. Mikä on sitten kisajärjestön vastuu? Yksi ongelma alallahan on se, että lähestulkoon kuka tahansa voi aloittaa toimimisen personal trainerina - mitään lakisääteisiä kelpoisuusvaatimuksia ei ole, vaan tutkintonimikkeet ja niiden edellytykset ovat yrityksien päätettävissä. En näe ratkaisuksi ongelmaan lainsäädääntöä, mutta ehkäpä toimialan itsesääntelyllä voitaisiin vaikuttaa pätevien ja asiantuntevien valmentajien pääsyyn alalle - ja etenkin kisaurheilun kohdalla. Esimerkiksi kisalavoja varten valmentavien tulisi sitoutua alan toimintaehtoihin ja täyttää pätevyydelle asetetut vaatimukset - ja tässä kohtaa tulisi kisajärjestäjillä olla vastuuta.
On totta, että fitnesiin liittyy valtavasti terveysriskejä, mutta niin liittyy kaikkeen sellaiseen toimintaan, jota nyt urheiluksi satutaan kutsumaan. Otetaanpa muutama esimerkki. Telinevoimistelussa suurimmalla osalla urheilijoista tapahtuu vammoja jossain vaiheessa ja vammat kohdistautuvat nilkkoihin, ranteisiin, alaselkään, olkapäähän jne: nyrjähdyksiä, murtumia, venähdyksiä, revähdyksiä, rasitusvammoja (https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/31376/Kongas_Riikka.pdf?sequence=1). Nyrkkeilyssä ja kamppalulajeissa vaarallisimmat osumat tulevat päähän ja keskivartaloon, mistä seuraksena voi olla vaikkapa kylkiluiden murtumat, aivotärähdys ja aivovammat. Jalkapallossa, jääkiekossa ja muissa joukkuelajeissa on niin ikään vammautumisriskejä, kuten myös tanssimisessa, ratsastuksessa, moukarinheitossa, cross fitissä jne. Mitä enemmän liikutaan ammattitason kilpaurheilua kohti, sitä suuremmat ovat riskit. Lenkkeilessäkin voit astua jalkaterän kieroon, jolloin voit murtaa nilkkasi, karhu tai koira voi hyökätä tai salama voi osua (kirjoitin tämän ennen Mikkelissä tapahtunutta emokarhun hyökkäystä). Kaikkeen inhimilliseen toimintaan - ja etenkin urheiluun - liittyy vammautumisen riski.
Urheilu-fitness vs. harrastus-fitness?
Keskustelusta on minusta unohtunut erottelu harrastuksenomaisen fitnessin välillä ja uhreilu-fitnessin välillä. Harrastusmuodossa oleva fitness on varmasti kaikkea muuta kuin epäterveellistä. Sanoisin, että kuntosalitreenaaminen on liikuntamuotojen turvallisimmasta päästä, kun tekniikat ja liikeradat oat hallussa. Kuntosaliharjoittelulla saavutetaan ulkonäköseikkojen lisäksi paljon muita hyviä vaikutuksia, jotka tukevat kehon toimintakyvyn ylläpitoa ja paranemista. Lihasten kasvattaminen edellytää säännöllistä ja monipuolista ruokavaliota, joten ravintoakin tulee tarpeeksi - ja vielä kun muistaa levätä tarpeeksi, ei elämäänsä voi enää terveellisemmin elää. Ja kun fitnessiä tehdään harrastustasolla, ei mitään tiukkaa kisadieetin kaltaista via dolorosaa tarvitse kulkea.
Kun siirrytään urheilutasolle, asiat tietenkin vaikeutuvat - tottakai - urheilussahan pärjäävät vain parhaat. Vaikka kuinka harrastaisi lenkkeilyä ja juoksemista koko elämänsä, ei se sitä tarkoita, että henkilöstä olisi kilpajuoksijaksi. Sama fitneksen kohdalla. Entä se ruoan ja syömisen kontrollointi (jos sellaiseksi ruokailua ylipäätänsä haluaa kutsua), joka urheilu-fitnekseen kuuluu? Fitnessiä syytetään myös syömishäiriöiden aiheuttajaksi. Mutta kumpi olikaan ensin, muna vai kana? Aiheuttaako fitness syömishäiriöitä vai hakeutuuko syömishäiriöalttiit henkilöt lajin pariin? En osaa sanoa. Pidän täysin mahdollisena sitä, että osalle varmasti aiheutuu ahdistusta ja stressiä tiukasta ruokavaliosta. Mutta koska kysymys on urheilusta - kilpaurheilusta - vaatimukset ovat kovemmat. Vaikka lajin sääntöihin kirjattaisiinkin, että rasvaisempi keho on sallittu, aivan varmasti "parhaat" pyrkisivät saamaan lihaserottuvuutensa niin hyväksi kuin vain mahdollista. Asiasta täysin mitään tietämättömänä uskallan myös todeta, että varmasti myös esimerkiksi nyrkkeilijöillä ja kuulantyöntäjillä on jonkinnäköiset ruokavaliosuunnitelmat kisakaudella. Urheilulajissa menestymiseen kuuluu suunnitelmallisuus, johdonmukaisuus, pitkäjänteisyys ja kurinalaisuus, jotka näkyvät niin ruokavaliossa kuin treenaamisessakin.
Edellä mainituista syistä kannattaa tarkoin miettiä, haluaako fitnessin kanssa painia vain harrastusmuodossa vaiko kilpailutarkoituksessa. Kilpaurheilu ei sovi kaikille, koska keholta ja mieleltä vaaditaan tällöin paljon enemmän. Kuitenkin peräänkuulutan valmentajien vastuuta etenkin kisalavoille haaveilevan yksilön valmennuksen suhteen; valmentajan tulee omata sellaista asiantuntijuutta ja vastuuta, jonka perusteella punnitaan se, kestääkö valmennettavan keho kisan vaatimat toimenpiteet vai ei.
Huh olipas teksti taas jälleen, mutta toivottavasti tämä herättää ajatuksia lajista sai ajattelemaan asiaa myös toisenlaisesta näkökulmasta. Tekstin ei ollut tarkoitus loukata ketään, eikä lisätä valmentajien stressiä. :)
Lupaan, että seuraavalla kerralla on kevyempää settiä ja treenikuvia ja ennen kaikkea treenikuulumisia!
Mukavaa ja stressitöntä (niin varmaan) viikkoa kaikille!
// Jenna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi :)